Danko Jones - Caramel City
Nythän on sillä tavalla, että tämän merkinnän oli alunperin tarkoitus alkaa kuta kuinkin näin: voi vittupersesaatana. Sattuneista syistä alkaakin tämä merkintä aivan päinvastaisissa tunnelmissa: ei kiroiluta, ei niin yhtään. Ehkä se johtuu postissa saapuvasta paketista, jonka tilasin varustelekalta (maiharit ja uusi koululaukku) tai siitä, että olen tehnyt kaikki viikkotehtäväni. Tai siitä, että kirja, jonka ehdottomasti haluan antaa isälleni joululahjaksi, oli loppuunmyyty, mutta tämän kuun 30. päivä siitä tulee uusi painos. Tai siitä, että lauantaiaamuni oli lähes täydellinen; hyvin nukutun yön jälkeen kuumaa glögiä ja hyviä lehtiä.
Sunnuntaina kävin jyrsijänäyttelyssä. Rotista, hamstereista ja marsuista en niin välittänyt, mutta pörröiseisen söpöt pienet puput saivat kyllä sydämeni läpättämään. Laitoin yhdelle kasvattajalle sähköpostiakin, että milloin tulisi pupunpoikasia. Päässäni ei ole pyörinyt muutamaan päivään mikään muu kuin puput. Tahdon meille pupuvauvan pian. Kun ajattelen sitä pikkuista söpöyden yliannostusta, joka meillekin tulee, oloni muuttuu leijuvaksi. Kaikki kiukku katoaa. Ah.
Olin Mokoman keikallakin lauantaina, mutta se oli niin kertakaikkisen huono esitys, että parempi olla vain hiljaa. Koulutyöprojekti etenee, stressi nousee. Otsassani alkaa kohta varmaan pullottaa sellainen viisimetrinen suoni, joka sitten possahtaa jonakin iloisena koulupäivänä koneen näytölle.
Te pikkuiset kullannuput voitte käydä varmistamassa kiltteytenne ja hyvän omantunnon taas hetkeksi tämän linkin takaa.
