My Generation Sucks

Heittäydyin villiäkin villimmäksi ja vaihdoin tukan väriä: tumman pinkki muuttui kirkkaan vaaleanpunaiseksi. Tukkani on nyt muutaman vuoden ollut shokkivärillä värjättynä erittäin kirkas ja erottuva, ihan siksi, että pidän kirkkaista, luonnottomista sävyistä. Olen kuitenkin (monien ystävieni tavoin), joutunut kokemaan sen ihanuuden, kun tuntemattomat ihmiset kuvittelevat, että mikäli henkilö näyttää hiukankaan normeista poikkeavalta, voi tälle tulla avautumaan asian tiimoilta.

Jostain syystä monet melko tavalliset ihmiset elävät sellaisessa skitsofreenisessa harhassa, että he tietävät, (kysymättä asianomaiselta), miksi tämä näyttää sellaiselta kuin näyttää. Aika sairasta vai mitä? Tai siis, ainakaan minä en kuvittele tietäväni yhtään mitään satunnaisten vastaantulijoiden ajatusmaailmasta. Jopa eräässä työhaastattelussa haastattelija kertoi minulle tällaista (tarkalleen seuraavilla sanoilla): “…vaikka sähän kyllä näytät tolta just siks, että ihmiset huomiois sut”. Tähän totesin, ettei asia suinkaan ole noin, mutten jaksanut alkaa asiaa sen syvemmin selittelemään. Haastattelu muuten tapahtui ihan hyvässä hengessä, vaikkei tuosta pätkästä niin voisikaan päätellä.

On totta, että monet ihmiset haluavat näyttää erikoiselta, koska haluavat näyttää erikoiselta. MUTTA se ei tarkoita, että tämä seikka olisi jokin yleispätevä, lähes jumalallinen totuus. Ainakin omien kartoitusteni mukaan suurin osa “erikoisista ihmisistä” pukeutuu / meikkaa / värjää tukkansa hassuksi ihan siitä syystä, että pitävät kyseistä tyylistä. Minulla on lävistyksiä, koska ne ovat mielestäni upeita ja värjään tukkani kirkkaaksi koska rakastan kirkkaita värejä. Ihan samalla tavalla voin ostaa Seppälästä uuden paidan, jos se minua miellyttää. Itse toivon, että yhä useammat ja useammat ihmiset alkaisivat näyttää joltain muulta kuin suoraan vaatekuvaston sivuilta repäistyltä. Ihan vain siksi, että silloin ilmapiiri muuttuisi hyväksyvämmäksi ja moninaisuus saisi kukoistaa. Tosin, ei taida ihan heti tapahtua, sillä maailma on täynnä pikkuhitlereitä, joiden pikkuruinen elämä järkkyy niin kovin, jos kaikki ei heitä satukkaan miellyttämään.

Päädyin ei-niin-pitkästä-aikaa tilanteeseen, joka nolottaa minua kovin: olin kaupassa Ismon kanssa, kun eräs proAkatemiaryhmäläiseni käveli vastaan, ja lopulta kysyi, enkö tunnista häntä. Jouduin hetken miettimään, kunnes kasvot alkoivat vaikuttaa tutuilta, mutta nimen muistin vasta paljon kyseistä kohtausta myöhemmin. Tämä on erittäin vaivaannuttavaa muutamasta syystä:

1. Minulla kestää, että opin tunnistamaan kasvot ja vielä kauemmin kestää, että kykenen liittämään niihin oikean nimen.
2. En tarkkaile ympäristöäni. Lähes aina kuljen puolittain ajatuksissani, enkä näin ollen huomioi muuta kuin liikkumisen kannalta välttämättömät asiat (esim. missä pysäkillä nousen bussista pois, en myöskään yleensä kävele seiniä päin). Ihmiset ovat itseasiassa vihoviimeinen asia, johon kiinnitän huomiota.

Näistä seikoista kohta 1 on melko helppo selittää puolitutullekin, mutta kohdan kaksi kertominen tuottaa ongelmia, etenkin kun monet eivät oikeasti ymmärrä, etten ihan aikuisten oikeasti kiinnitä huomiota henkilöihin. Tosielämästäni napattu esimerkki tiivistänee asian aika hyvin: olen kuulemma katsonut kaupugnilla erästä ystävääni silmiin, ja silti kävellyt ohi tajuamatta kuka on kyseessä. Kukaan älköön siis aliarvioiko ajatuksiin uppoutuneen ihmisen kykyä sysätä ympäröivä maailma pois häiritsemästä! Ehkä kopion tämän ylläolevan selityksen pienelle lapulle, jonka voin sitten aina ojentaa uusille tuttavuuksille.

Pedon turkki on alkanut vaalentua kyljistä, nyt jännätään, minkä värinen siitä loppujen lopuksi tulee. Flickr:ssä on muutama uusi kuva söpöliinistä. Olimme Oonan ja Jukan tupareissa, enkä ole ikinä ennen nähnyt yhtä hyvin suunniteltua yksiötä, kuin kyseisen pariskunnan vuokraama asunto on. Tilasin Elektronilta tuossa jokunen viikko sitten uusia leluja, ja tällä viikolla ne sitten saapuivat kotiin. Iso kiitos kuuluu kamerajumalalleni Janille, joka auttoi minua valitsemaan useista vaihtoehdoista minulle sopivimmat. Ai että mitä sieltä sitten tuli? No, tällainen ja tällainen.

En muista enää lähdettä, mutta jossain törmäsin keskusteluun, missä puhuttiin siitä, että on hienoa, jos raskaana oleva nainen uskaltaa näyttää naiselliselta. Naisellisuus oli tässä, kuten monissa muissakin keskusteluissa, korkokenkien ja meikin käyttöä. Minua vähän vaivaa se, että korkokengät ja muu keinotekoisesti luotu naisellisuus jyrää luonnollisen naisellisuuden ohi tuhatta ja sataa. Vai olenko muka väärässä, jos väitän, että tarkalleen ottaen nainen on kaikista naisellisimmillaan ollesaan raskaana? Eikös juuri lapsien maailmaan lykkääminen erota naisen miehestä noin niin kuin suurpiirteisiä viivoja vedellen? Koko käsite naisellisuus on toki spekuloitavissa, lisäksi omat ajatukseni lisääntymisestä ovat aika karkeita (lyhyesti; ihmisten ei tulisi lisääntyä enää lainkaan), mutta “tulipa vaan mieleen”, nimimerkillä Kysyn Vaan.

Seuraavaksi järjettömän pitkä ja sinne tänne iloisen pupun lailla poukkoileva bloggaukseni lähestyy loppuhuipennustaan, kun esittelen huhtikuun elokuvasaldon:

Day of the Dead (1985)
Frankenstein (1931)
Night at the Museum
Human nature
Vuokralainen
The Book of Revelation
Villmark
Mies joka tiesi liikaa
39 askelta
Secret Agent
Juokse, Lola, Juokse
Paranoia
Sabotage
Nuori ja viaton
Death broof (uusinta)
Avain pakoon (uusinta)
Nainen katoaa
Kill Bill (uusinta)
Kummeli kultakuume (uusinta)
Kill Bill 2 (uusinta)
Vihreä maili (uusinta)
Kala nimeltä Wanda
The Simpsons Movie (uusinta)
Wallace & Gromit - kanin kirous (uusinta)
Dagon

Juokse, Lola, Juokse - hiukan erikoisella tavalla kulkeva juoni ja hyvät näyttelijät pitävät otteessaan. Eikä elokuvaa ole pilattu turhalla selittelyllä.

Kala nimeltä Wanda - aivan älyttömän hauska. Siinä sen salaisuus.

Tuli muuten katsottua näköjään aika monta uusintaa. No, se kertoo, että ne ovat hyviä.

Postitus kirjoitettiin 08/05/2008 klo 23:19 ja on kategorioissa Elokuvat, Paasaus, Pupu, Valokuvaus, Yleistä. Voit jättää kommentin.