My Generation Sucks

Olin sunnuntaina tallilla. YAD on saanut kummiponin ja lähdimme sitten ihastelemaan sitä Ylöjärvelle. Minä ja Minna käyttäydyimme kuin viisivuotiaat nähdessämme erilaisia nelijalkaisia eläimiä.
-Poni! Kissa! Myyrän suolia! Toinen kissa! Koira! Hevonen (kertaa 21)! Varsa! Kissa! Kuollut hiiri! Kuollutta hiirtä syövä kissa! Koira! (tästä sunnuntaipäivästä tulee kuvia flickr:iin kunhan jaksan laittaa)

Oli mahdottoman mukava päivä, etenkin kun sääkin helli. Sunnuntain kaltaisissa aurinkoisisen kirpeissä (huom. ei kylmissä) päivissä kiteytyy aika hyvin kaikki se, miksi syksystä pidän. Pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni raviponin kärryille ja oli lystiä, kun se alkoi viedä ja lujaa. Tahdon uudestaan! Tämä siis tarina siitä, kuinka Maria 21 vee löysi sisältään sen seitsemänvuotiaan ponitytön, jonka olemassaolosta ei ennen ole ollut hajuakaan.

Viikonlopun aikana pyörähdin myös hiukan hämmentävillä synttäreillä ja kävi taas ilmi, että kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään (ja se apina olen minä). Töissä olen päässyt kurvailemaan kirjastokärryillä muuallekkin kuin kirjastoautopuolelle. Tästä johtuen olen joutunut pidättelemään itseäni aika kovasti, etten olisi Metson lukusalin puolella jo muutaman kerran oikeasti ajanut rallia niillä kärryillä. Toistaiseksi en siis täytä hillityn kirjastotädin kriteereitä.

Kouluammuskelutapaus vituttaa minua lähinnä yhdestä syystä; jälleen tämän tapauksen ansiosta velloo keskustelu siitä, että pitäisikö sitä ja sitä asiaa rajoittaa. Eiköhän käännetä se syyttävä sormi sinne, minne sen kuuluukin osoittaa, eli ammuskelijaan itseensä. Hän teki päätöksen ampua, ja toteutti päätöksensä, ei metallimusiikki tai kauhuelokuvat tai internet. Kun tällaisten tapausten varjolla ruvetaan kaventamaan ihmisten perusoikeuksia, osuu rangaistus tavallisten tallaajien nilkkaan, ei suinkaan niiden, jotka murhaavat ja tappavat. Ihmiset tappavat aina toisiaan, mikään maailman sensuuri ei sitä estä, lähinnä tietyt toimenpiteet vain tekevät elämän vaikeiksi meille, jotka emme koskaan aio joukkoteurastusta pystyyn laittaa. Asiasta jauhoin myös aiemmin käsitellessäni sitä toista ammuskelua.

En halua loukauta niitä, joita tapahtuma kosketti oikeasti, en vain usko, että minulta voidaan vaatia surua tämän asian yhteydessä sen enempää kuin tunnen surua muulloinkaan kuullessani minulle täysin tuntematomien ihmisten kuolleen.

Tässäpä muuten linkki YLE:n sivuilla olevaan tasa-arvoa käsittelevään artikkeliin, sivun alhaalla olevat kaksi muutakin aiheeseen kuuluvaa linkkiä kannattaa toki myös lukaista. Tasa-arvo sukupuolten välillä ei todellakaan ole itsestäänselvyys vielä tänäkään päivänä, mikä tekee hallaa sekä miehille että naisille. Ainakin minusta olisi mukava tulla kohdelluksi yksilönä, ei sukupuolena.

Smashing Pumpkinsin The Beginning is the End is the Beginning voin julistaa tämän kuukauden parhaaksi biisiksi. On hienoa saada lähes itkun aiheuttavia kolahduksia musiikista, etenkin kun nykyisin niitä tuntuu olevan vaikeampi saada. Lisäksi muistin jälleen, että Streetlight Manifeston Somewhere In The Between on levy, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa raitaa. Enitenhän kuuntelen musiikkia päivän aikana yleensä bussissa istuessani, onneksi ihminen vähäisessä viisaudessaan on onnistunut luomaan edes sellaisen hienon asian kuin mp3-soitin.

Tästä pääsemme hienosti aasinsiltana siihen, että kun Jani kirjoitti omista bussifiiliksistään, päätin minäkin raottaa ajatusteni salaperäisyyden verhoa tämän kovin intiimin tilanteen ajalta. Bussissa istuminen on todellakin loistava tilanne vähän haaveilla ja tarkkailla muita ihmisiä. Mutta kuten lähipiirini jäsenet hyvin tietävät, minä sulkeudun kuulokkeet korvilla täysin omiin ajatuksiini siten, että vaikka itse Kleopatra istahtaisi viereeni ja sen jälkeen kloonautuisi kymmenen kertaa kunnes räjähtäisi tuhansiksi kappaleiksi, en varmaankaan huomaisi yhtään mitään (tietenkin Kleopatran tunnistaminen olisi muutenkin aika vaikeaa, jos sillä olisi nykyaikaiset vaatteet).

En siis tarkkaile muita, mutta ajatuksia päässäni kyllä liikkuu. Hämmentävää vain on se, että vuosi toisensa perään olen bussissa yksin istuessani ajatellut lähinnä joko jotain vanhaa vitsiä, jolle sitten hihittelen pääni sisällä (ja usein myös ääneen) tai kuolemaa. En pelkää bussissa istumista, päinvastoin, minulla on silloin usein hyvin rauhallinen olo. En myöskään toivo elämäni päättyvän vielä, joten kuoleman ajatteleminen voisi toki olla erittäin hämmentävää, mutta minua ei se ole ikinä häirinnyt. Kuolema ja oman elämän hauskat hetket. Kiitos julkisen liikenteen, kumpikaan näistä asioista ei koskaan liu’u kovin kauas minusta. Mikä on minulle ihan ok.

Hellboy kakkosesta haluan muuten ottaa aivan loistavan lainauksen vielä tähän loppuun: “Ruumiini on tivoli”. (Ei siis temppeli, vaan tivoli. Vetoan tähän aina tästä lähtien kun haluan herkutella.) Hattaraa!

Postitus kirjoitettiin 25/09/2008 klo 20:06 ja on kategorioissa Elokuvat, Maailmanparannus, Musiikki, Paasaus, Yleistä. Voit jättää kommentin.