My Generation Sucks

Melkein sokeritauti

Romantiikka ja viihdekirjallisuus: Lisa Jewell – Se ainoa oikea

Miksi romantiikka?

Minä olen nuorempana lukenut Anni Polvat ja Johanna Marttilat läpi, joten häveten täytyy myöntää, että jonkinlainen käsitys / mielikuva minulla on romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Ehkä vähän negatiivisesti varautunut mielikuva. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ajattelinkin, että ehkä minun olisi aika antaa tälle lajille uusi mahdollisuus. Ajattelin, etten saisi tuomita 2000-luvun romantiikkaa siksi, että joskus 90-luvun puolella vietettyinä kesinä mummulassa ei ollut muuta luettavaa kuin suomalainen hömppä, mikä jätti minuun lähtemättömän trauman. Reippain mielin valitsinkin romanttisen, ulkomaalaisen 2000-luvun teoksen ja lähdin ihan oikeasti avoimin mielin (ainakin melkein) tälle seikkailulle vaaleanpunaiseen maailmaan, jossa miehillä on isot, miehekkäät leuat ja naiset haluavat tulla kesytetyiksi.

Juoni

Vince ja Joy tapaavat toisensa 19-vuotiaana, rakastuvat ensisilmäyksellä ja kokevat lyhyeksi jäävän romanssin. Tämän jälkeen molemmat antavat elämän heitellä itseään 15 vuotta huonoista suhteista katastrofaalisiin, samalla kun kohtalo yrittää pienin merkein yhdistää nuo kaksi toisilleen luotua.

Lukukokemus

Miten ennalta-arvattava juoni voikaan olla! Kuinka yllätyksettömiä tapahtumien saamat käänteet! Miten mielenkiinnottomiksi henkilöiden elämäntarina voidaan tehdä! Onko olemassakaan rajaa latteuksille ja kliseille, joita yhteen kirjaan voidaan työntää?

Minä kuulun niihin lukijoihin, jotka haluavat, että heidän silmiensä eteen loihditaan pelkillä lauseilla valokuvamaisen selkeitä mielikuvia tapahtumista ja ihmisistä. Haluan ymmärtää henkilöiden motiivit teoilleen kunnolla, enkä niele kuvailua, jossa ei oikeasti luoda tunnelmaa. Ei minulle kerro mitään lause upeasta auringonlaskusta rannalla, haluan, että kirjailija kuvailee minulle sen rannan, haluan tuntea hiekan jalkapohjissani, haistaa meren tuoksun, ja entäs sitten se, että minkä värinen auringonlasku on? Juuri lukemassani kirjassa on onnistuttu tappamaan kaikin mahdollisin tavoin kaikki tuo, mikä tekee kirjasta luettavan.

Jokaisen henkilön repliikit ovat aivan samankaltaisia muiden kanssa. Kirjailija ei ole välittänyt luoda henkilöille persoonaa kuvastavaa puhetapaa tai sanastoa, vaan lukiessa on pakko olla koko ajan tarkkana, että kuka sanoi ja mitä. Kaikki tuntevat samoin tavoin, eikä mitään persoonien kehittymistä tapahdu. Hahmot kyllä vanhenevat, mutta mitään he eivät opi, vaan toistavat samoja typeriä virheitä uudestaan ja uudestaan. En huomannut mitään eroa 19-vuotiaan ja yli 30-vuotiaan Vincen välillä, paitsi sen, että tekstin mukaan Vince alkoi muuttua ulkonäöllisesti vanhaksi. Sama juttu kaikkien muidenkin hahmojen kanssa.

Henkilöiden välillä ei ollut mitään sähköä eikä jännitteitä, hahmot eivät tulleet millään lailla läheisiksi ja minulle lukijana oli aivan sama, kuinka kaikille lopulta kävisi. Tosin se, kuinka kaikille käy, oli alusta asti niin ilmiselvää, että lähes uskaltauduin ajattelemaan, että kirjailija huijaa minua arvaamaan kaikki tapahtumat, jotta voi sitten läjäyttää jonkun tajunnanräjäyttävän muutoksen kirjan loppupuolella kasvoilleni. Mitään tajunnanräjäyttävää muutosta ei luonnollisestikaan tullut, sivu sivulta jokainen käänne päähenkilöiden elämässä oli juuri sellainen, jonka näin tulevaksi jo paljon aikaisemmin.

Kyllähän yleensä kirjoissa asiat tuppaavat loksahtamaan paikoilleen jollain lailla, mutta on luotaantyöntävää miten Jewellin kirjassa jokainen klisee pohjustaa vain uutta kliseetä aina päähenkilöiden traumaattisista lapsuuksista onnellisiin yhteensattumiin, jotka ovat kohtalon osoittamia merkkejä elämän polulla.

Lukukokemuksestani kertonee ehkä parhaiten se, että yleensä huutelen miehelleni kirjan loppupuolella, että “Voi ei, tätä on jäljellä enää vain 40 sivua!” ja nyt huuteluni oli enemmänkin alistunut toteamus “Voi paska, tää kirja ei lopu vieläkään”.

Jos loppu olisi ollut erilainen, olisin voinut antaa kaikki kliseet anteeksi, mutta luonnollisesti muka-avoin loppu ei jättänyt paljon tulkinnanvaraa sen suhteen, saivatko Joy ja Vince toisensa ja elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun saakka, niin kuin kohtalo oli tarkottanut.

Täten tuomitsen 2000-luvun romanttisen viihdekirjallisuuden yhden kirjan perusteella. Tosin, jos kirjan kannessa on vaaleansininen ja vaaleanpunainen magneetti, jotka vetävät toisiaan puoleensa ja muodostavat samalla sydämen, olisi ehkä kannattanut ymmärtää tuomita kirja kansien perusteella.

(Mitä luulette, pääseekö opettaja sisälle lukukokemukseni saloihin tämän perusteella?)