My Generation Sucks

I’m feelin’ tragic like I’m Marlon Brando

Koulussa on ollut aika rankka aloitus, luettelointi on kaikkien sen sisältämien nippelitietohässäköidensä kera ollut aika puuduttavaa. Teorian läpikäyminen onneksi loppuu ja nyt sitten alkaa käytännön tekeminen, sillä laillahan tuo asia oikeasti opitaan. Kävin pikkujouluilemassakin luokkatovereiden kanssa.

Aikaani olen koulun ohella kuluttanut lukemisen (ylläri) ja pelaamisen parissa. Itsehän kuulun niihin “ennen oli kaikki paremmin” -ajattelijoihin, mitä konsolipeleihin tulee. Parhainta ikinä on Super Mariot Nintendolla, ja aioin vielä joskus hankkia konsolin, jolla pääsen pelaamaan niitä ihanuuksia aina kun haluan, uudestaan ja uudestaan! Tietokoneella kyseisten pelien pelaaminen ei tietenkään käy, pitäähän pelatessa saada vanha kunnon Nintendo-peukalo. Nyt olen pelannut pleikkarilla Crash Bandicoot kakkosta, kaikki muut Crashit ykköselle minulta jo löytyy, ja nyt vihdoinkin sain lainaan Ismon luokkakaverilta tämän, jota olen pelannut vähiten. Kirosanoilta ei ole vältytty. Jos joku sattuu tietämään kohtuullisen yksinkertaisia tasohyppelypelejä, niin saa vinkata. Lupaan suhtautua kaikkiin vinkkeihin kyynisesti ja päätyä lopulta pelaamaan vain vanhoja pelejä uudestaan.

Työharjoittelu meni siis ohi, näytöstä tuli pyöreä 3 (asteikolla 1-3), vähänkö olen pro. Ruotsinkielisestä asiakaspalvelustakin sain 2, jei! Englanninkielinen osuus meni pari päivää ennen näyttöä oikeassa tilanteessa kun tanskalainen opettaja jutteli kanssani lävistyksistä, tatuoinneista, suomalaisten nuorten päihdekulttuurista ja muusta sellaisesta jännästä. Hämmentävä tilanne oli siksi, etten jäätynyt kertaakaan, yleensähän olen ihan hätää kärsimässä, jos joku tulee englantia puhumaan yhtäkkiä. Tuosta jäi sellainen fiilis, että kyllähän sitä kieltä tosiaan osaa ja uskaltaa ehkä jatkossakin käyttää.

Työharjoittelun aikana eräs opettaja ihmetteli, kun oli niin hienosti päällystetyt uutuuskirjat. Kun sille sitten selvisi, että minä niitä päällystelin, niin se toi muutaman oman opetuskirjansakin muovitettavakseni. Sain siitä hyvästä kaakaota ja pullaa, joten ei paha homma. Myöhemmin toinenkin opettaja pyysi, että päällystäisin sen kirjoja. Maineeni hyvänä muovittajana leviää ympäriinsä. Vähän on ehkä luuserimeininki, jos minut muistetaan vain siitä, että osasin MUOVITTAA KIRJOJA PAREMMIN KUIN KUKAAN MUU. Pitäisiköhän ihan laittaa maininta CV:hen? Minulla ei ole mitään muovittamista vastaan, se on ihan ok-hommaa, mutta silti…

Keväällä pääsen muuten Lontooseen, onpahan jotain mitä odottaa. Joululoman lisäksi siis. Peto on ollut jo monta viikkoa rakkauspupu, jota saa silittää ja pusutella koko ajan. Se leikkii kilttiä näin joulun alla.

Muutaman viimekuun leffat olen vissiin unohtanut listata, joten tässäpä ne, ei niitä paljon tosin ole kertynyt.

Lokakuu:
Monty Python’s Flying Circus seasons 3, 4 (uusinta)
Naked gun 33 1/3
Sinussa on se jokin (uusinta)
Smack the Pony, seasons 1,2
Talk radio

Marraskuu:
The Green Mile (uusinta)
Avain pakoon (uusinta)
Kohtauksia eräästä avioliitosta – Oli muuten taas kyllä niin hieno teos Ingmar Bergmanilta, ettei mitään rajaa.
From Hell (uusinta)
2012 – Tästähän tiesin jo ennen leffateatteriin menoa, että paskaa on tulossa, mutta visuaalisuuden takia uhrasimme ilmaisliput. En aio palata elokuvan pariin enää koskaan, niin hirveää kuraa se oli, mutta silti ei kaduta, että sen kävi teatterissa katsomassa. Maailman tuhoutuminen oli nimittäin tehty tässä oikeasti hienosti ja realistisesti ja otoksia näytettiin niin paljon, että kyllä sydäntä lämmitti. En usko, että kuvat pääsevät oikeuksiinsa telkkarin ruudulta, joten siksi teatterikokemus. Muutenhan elokuva olikin sitten niin ennalta-arvattava, ettei tosikaan. Naiset olivat vain sivurooleissa vikisijöinä, luonnollisesti miehet hoiti kaikki hommat, eihän nyt naiset mitään osaa, paitsi pelätä ja olla avuttomia. Lisäksi, jos elokuvan idea on siinä, että maailma tuhoutuu ja vain jotkut selviytyvät, niin se ei mielestäni vaadi mitään tunnin pituista eeppistä lopputaistelua pelastusaluksen sisällä, ihan riittää se jännitys, että ketkä pelastuu sinne alukselle. Jostain syystä ehdin jopa toivoa hetken, että elokuva olisi yllättänyt, ja ihmiskunta oikeasti tuhoutunut kokonaan. Luonnollisesti näin ei ole, vaan lopussa tulee myös maailmaasyleileviä puheenvuoroja ja nostetaan esiin ihmisten hyväntahtoisuus, jota oikeasti ei tuollaisessa tilanteessa olisi kellään.

Tänään heittäydyn vielä villiksi, ja vaihdan hiusvärini punaisesta… (rumpujen pärinää) toiseen punaiseen! Elämäni on niin jännityksentäyteistä, että heikompaa voisi hirvittää.