My Generation Sucks

Tuntuupa hyvältä olla taas kotona, täällähän tulee suihkusta lämmintä vettä niin paljon kuin kukkaro sietää ja vielä ihan sellaisella paineella, ettei tukan kasteluun mene viittä minuuttia! Englantihan tosiaan on melkoinen kehitysmaa, mitä putkistoon tulee ja sen sai iloinen joukkomme kokea. Hostellissa ei tullut lämmintä vettä läheskään aina (tosin minä onnistuin menemään suihkuun sellaisissa väleissä, ettei tarvinnut ihan jääkylmässä peseytyä, toisin kuin monien muiden), ja vettä tuli niin kevyellä paineella, että suihku oli lähinnä pieni puro. Toisessa pesuhuoneessa ei ollut edes suihkunsuutinta, vaan pelkkä letku. Ennakkopelottelusta huolimatta huone oli kuitenkin lämmin. Noin yleisesti en edes jaksa kauheasti nillittää hostellista, koska siellähän vain nukuttiin ja koitettiin peseytyä.

Acasia Hotel oli sitä paitsi todella hyvällä paikalla, metroasemalle käveli muutamassa minuutissa, kauppa oli lähellä (ja kahvilat) ja muutamaan museoonkin pääsi kevyellä kävelyllä. Alue oli paikallisten sanojen mukaan sitä vähän parempien ihmisten tilaa, minkä kyllä huomasi melkoisesta määrästä hienoja autoja. Reissussahan oltiin 25 hengen YAD-porukalla, kivaa oli, kiitos ja anteeksi, sillä en edelleenkään muista kaikkien nimiä. Tarkastellaanpa nyt tätä seikkailua päivä kerrallaan:

Sununtai 14.2.
Kone nousi Tampereen asemalta onnistuneesti ja ajallaan ja lennätti meidät Stanstedin asemalle. Jälleen kerran öinen näkymä lentokoneesta oli huikaiseva, valoja riitti silmänkantamattomiin. Asemalta nousimme bussiin, joka reilun tunnin ajomatkan jälkeen vapautti meidät Lontoon kaduille. Nappasimme hienosti kadulla huitoen taksin, jolla huristelimme hostellille. Tässä kohdin tuli selväksi, että englantilainen liikkennekulttuuri on ihan raivohullua. Hostellilla pienen säädön jälkeen painoimme päämme tyynyyn ja nukuimme autuaasti.

Maanantai 15.2.
Aamulla käytiin Ismon kanssa vähän nuuhkimassa aluetta. Mielenkiintoisena seikkana mainittakoon, että Lontoossa näyttäisi olevan jokaista katua varten oma huomioliiveihin pukeutunut setä, joka tepastelee sillä omalla kadullaan ja yrittää näyttää siltä, että tekisi jotain. Minnan, Ilonan ja Piian liityttyä seuraamme suuntasimme lähimpään Starbucksiin aloittamaan päivämme kuka kahvilla ja kuka kaakaolla. Tämän jälkeen jonotimme Victoria & Albert -museoon, jossa turvatarkastusten jälkeen (museoissa katsottiin, ettei laukussa ollut mitään terävää) kävimme ihailemssa menneiden aikojen muotivaatteita ja alastomia patsaita. Kierroksen jälkeen siirryimme Science -museoon, jossa tarkasteltavaksi päätyi lääketieteen historia mm. kuvina, teksteinä, esineinä, muumioina ja vahanukkeina. Kävimme myös ihmettelemässä tietokoneiden kehityskulkua. Aika pitkälle on päästy niistä järjettömän kokoisista metallihäkkyröistä. Science -museo oli myös maanpäällinen helvetti, sillä siellä on paljon selkeästi lapsille suunnattuja juttuja (vähän niin kuin Heurekassa) ja voitte kuvitella paljonko niitä huutavia kakaroita oli, kun Englannissa oli vissiin jonkinlainen talviloma meneillään.

Museoiden jälkeen lähdimme seikkailemaan vintage-liikkeiden perässä sellaiselle alueelle, missä olisi hyvin voinut tulla ryöstömurhatuksi. Mitään pahaa ei onneksi kuitenkaan tapahtunut. Kävelun makuun alettiin päästä tässä vaiheessa, ja koko reissun aikana sitä tuli harrastettua niin paljon, että hermoja kiristi. Illalla Ilona johdatti meidät rauhalliseen vegeravintolaan, jossa söin törkeän hyvän salaatin ja ei-niin-hyvän juustokakun palasen. Starbucksin kautta hiippailimme illalla hostellille. Koko päivän satoi, joten pääsimme todelliseen Lontoo-tunnelmaan.

Tiistai 16.2.
Aamu alkoi Natural History -museossa. Dinosaurusosio jätti minut ja Emirin aika kylmäksi, vaikka sitä nimenomaan hehkutetaan kaikkialla. Ehkä, jos olisimme olleet 10-vuotiaita niin ne luut olisivat innostaneet enemmän, nyt lähinnä pohdimme, että kuinka suuri osa niistäkin fossiileista on aitoja. Sen sijaan täytetyt eläimet innostivat jo enemmän, kaikkein hienointa oli kuitenkin The Darwin Centre, jossa esiteltiin erilaisia eläimiä ja kasveja purkkiin säilöttynä (mm. vasikka). Kävimme myös pällistelemässä hyönteisiä, ihmisen kehityskulkua ja kiviä.

Kerättyämme viisautta museossa, siirryimme kahvilaan kevyelle välipalalle. Tämän jälkeen koko YAD porukka lähti tutustumaan paikallista päihteidenvastaista vapaaehtoistoimintaa harjoittavaan järjestöön Hope UK. Monet Hope UK:n toimintatavoista ovat hyvin samankaltaisia kuin YADn, mutta hieman karvat nousivat pystyyn Hope UK:n uskonollisesta puolesta. Toisaalta myös eroja on paljon, etenkin siksi, että Englannissa huumeongelma on hieman eri luokkaa kuin Suomessa. Tutustumiskäynnin jälkeen porukka hajaantui taas ja me lähdimme pienellä ryhmällä The London Dungeon kauhukabinettiin. Jonotettuamme lähes kaksi tuntia pääsimme sisään. Kauhukabinetissa tehdään ryhmissä kierros, jonka aikana käydään läpi Lontoon verisempää historiaa (kidutukset, Viiltäjä-Jack jne.). Käytävät on sisustettu asiaankuuluvasti, ihmisiä säikytellään ja näyttelijät opastavat retkeä. Paikka oli oikeasti jännittävä, mutta tunnelmaan olisi päässyt varmasti vielä enemmän, jos ryhmäämme ei olisi tullut murrosikäisiä englantilaispoikia, jotka käyttäytyivät juuri niin idiootisti kuin voi kuvitella. Dungeosta lähdimme The London Eye -maailmanpyörään. Näkymä yli Lontoon on illalla valojen sytyttyä törkeän hieno. Ismon kanssa kävimme nauttimassa illallisen fiinisti KFC:ssä ja sitten mentiin taas hostellille ajoissa nukkumaan. Koko päivän satoi.

Keskiviikko 17.2.
Aamu alkoi taas kahvilasta käsin, lisäksi Piian kanssa käytiin kokeilemassa Benin keksejä, jotka maittoivat oikein hyvin. Tämän jälkeen koko konkkaronkka lähti tutustumaan toiseen järjestöön, joka kantaa nimeä Release. Release työskentelee humaanimman huumausainelain puolesta (eli esim. käyttäjä ei välttämättä joutuisi vankilaan, vaan saisi apua) ja täällä vierähti tovi, sillä järjestöä esittelevällä henkilöllä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Releasessa tuli myös selville huomattava määrä eroja Suomen ja Englannin huumepolitiikassa ja -ongelmissa. Kaikesta ei taaskaan voinut olla samaa mieltä, mutta avoimempi ja vähemmän tuomitseva meininki Releasella on kuin Hope UK:lla.

Päivä jatkui kävelyllä ympäri Lontoota ja sitten käytiin tutustumassa merimieskirkkoon. Merimieskirkon toiminta eroaa lähes kaikin tavoin muiden järjestöjen toiminnasta, mutta mielenkiintoista asiaa sielläkin kuuli. Lisäksi vastaisuuden varalta on hyvä tietää, että merimieskirkolla pääsee saunaan joka ilta. Ai niin, sinne voi myös mennä puhumaan suomea, sillä vierailimme nimenomaan Suomen merimieskirkolla. Hieno paikka kyllä. Ilta kulutettiin ruokailemalla vegeravintolassa ja pyörien Oxford Streetin kaupoissa. Aurinko paistoi ikään kuin vahingossa osan päivästä.

Torstai 18.2.
Torstai oli pyhitetty shoppailulle ja suuntasimmekin ensimmäisenä Primarkiin. Ihme tapahtui ja löysin itselleni mekon. Hullua hommaa tuolla käynti silti oli, sovituskoppeihin joutui jonottamaan ihan älyttömän kauan ja ihmisiä vain oli ihan hirveä määrä joka paikassa. Vähän melkein ehkä ahdisti. Primarkin jälkeen siirryttiin Camden Townin ernumaailmaan. Löysin itselleni ehkä maailman siisteimmät kengät (niissä on ihmissusi verisine hampaineen), mutta Ismon kanssa emme kauhean kauaa kuitenkaan jaksaneet pyöriä tuollakaan. Muita ihmisiä oli taas liiankin kanssa. Camden Townista meinattiin mennä katsomaan yksi näyttely, mutta se oli loppuunmyyty, joten käväistiin Hyde Parkin hiljaisemmalla kulmalla.

Palattiin vielä Oxford Streetille, mutta melko pian hiippailtiin sieltäkin pois ja päädyttiin ruokailemaan italialaiseen ravintolaan. Jälkiruokaa menimme nauttiman Starbucksiin ja oli muuten ensimmäinen kerta, kun jätin kahvilassa suklaakakkua lautaselle. Otettiin Ismon kanssa molemmat omat suklaakakkupalaset + hasselpähkinäkaakaot ja voin kertoa, että tuli sokeriöverit. Loppuilta meni hostellilla melkoisen hysteerisissä meiningeissä. Koko päiväksi riitti taas vettä.

Perjantai 19.2.
Aamulla lähdettiin aikaisin Portobello Roadin kirpputorikojuille. Oli mukava maleksia siellä ympäriinsä, ei edes satanut jatkuvalla syötöllä. Näimme myös kyltin, jossa kerrottiin, että alueella uusitaan viktoriaanisen ajan putkistoja. Eihän viktoriaaninen aika alkanutkaan kuin vasta 1800-luvulla, joten mitään kiirettähän on turha niiden putkien kanssa pitää… Portobellolta mentiin pizzalle ja täten tuomitsen Lontoon pizzat pahoiksi. Kokemukseni mukaan myös Pariisissa on pahoja pizzoja. Perustan molemmissa tapauksissa mielipiteeni laajaan, yhden pizzeriakerran kattavaan tutkimukseen. Pizzan jälkeen suunnattiin sitten bussille joka vei meidät lentoasemalle. Englannin puolella oli turvatarkastus hieman Suomen päätä tarkempi. Metallinpaljastin oli niin herkillä, että pelkät lävistyskoruni piippasivat, mitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Asemalla näimme myös Ismon kanssa kaksi poliisia kävelemässä ihmisten seassa automaattikonetuliaseiden kanssa. Hulluinta tuossa on ehkä se, että tuolla niitä riskejä ihan oikeasti on, ei kukaan poliisi huvikseen kulje noin ison aseen kanssa ja sormi melkein liipasimella.

Reissu oli siis kaikin puolin oikein onnistunut, enkä edes ollut kertaakaan mikään metrinen kyrpä otsassa, niin kuin alun perin kuvittelin. Sää oli kyllä enimmäkseen synkkä ja myrskyinen, mutta kylmä ei muuten ollut. Jalat on rikki älyttömän kävelyn takia. Moni oli kipeänä Lontoon puolella, minä jälkijunassa olen alkanut tuntea flunssan oireita nyt. Jei.

Valokuvia tulee flickriin, kunhan jaksan käydä kuvat läpi. Ihan älytöntä määrää kuvia ei edes ole, en jaksanut kuvata jokaista hienoa taloa, koska niitä riitti.