Kotieläinpuistossa kävimme pällistelemässä eläimiä ja pohdimme nyt Ismon kanssa, että pitäisikö Pedolle hommata lemmikiksi marsu. Huvittavaahan on, että ne marsut on suunnilleen Pedon kokoisia, niillä on vain lyhyemmät jalat ja korvat. Toisaalta olen itse sitä mieltä, että Peto tykkäisi ehkä enemmän ponista tai aasista.

Helsingissä oli Leonard Cohenin keikka, joka toimi tälläkin kertaa loistavasti, vaikka totta kai se ensimmäinen kerta muutama vuosi sitten oli jotenkin paljon kohtalokkaampi. Kappaleet oli mielestäni sovitettu paljon menevimmiksi kuin viime kerralla, mikä toi ihan hyvää vaihtelua muuten hyvin samantapaiseen ohjelmaan. Yöllä Helsingistä poisajaminen tuotti aluksi vähän haasteita, mutta Kimin ja Amalian kanssa löysimme lopulta sen oikean reitin Tampereelle. Yön pimeydessä on helppo tehdä u-käännöksiä.

Samalla viikolla menimme uudestaankin Helsinkiin (nyt pakkasimme myös Ismon mukaan), tällä kertaa ihastelemaan Ulveria Flowssa. Päädyimme myös Helsingin yöelämään; pakkohan Pyhän Urhon pubiin oli mennä. Seuraavana päivänä menimme päivänäytökseen katsomaan Four Lionsin, mitä täytyy kyllä suositella kaikille. Loistava satiiri itsemurhapommittajista. Harvassa ovat onnistuneet komediat, mutta tämä oli kyllä sellainen.

Sannan ja Minnan kanssa matkustimme päiväksi Turkuun, päämääränä oli Turun linna. Aloitimme ensin ihan varsinaisella opastuskierroksella ja sitten vielä pyörimme keskenämme linnassa. Opin mm. että hulluuden voi parantaa hyvin helposti:
Ajetaan tukka pois ->. Otetaan kukko -> Avataan kukon maha, vedetään suolet ulos -> Laitetaan sisälmyksetön kukko päähän kuin pipo -> Hulluus paranee niin kauan kuin kukko on lämmin.

Kyllä, minulle jäävät historia -aiheisilla kierroksilla päähän kaikista tärkeimmät asiat…
Koska Ismo oli kieltänyt, en puhunut kenenkään turkulaisen kanssa. Linnasta lähtiessämme päädyimme umpikujan tapaiseen ja saimme turisteilla oikein kunnolla, kun lunttasimme kartasta, että mihin pitää mennä. Tai siis Sanna ja Minna lunttasivat, minä vain katselin vierestä.

Ismolla ja minulla oli niin ikään 6. vuosipäivämme. Tämän voi siis lukea niin, että on joku hyvä syy mennä ulos syömään hienosti ja tulla sitten kotiin katsomaan Last Action Heroa. Samana yönä tyhjensimme parvekkeen huonekasveista, sillä yöt alkavat viiletä, enkä halua että rakkaat pikkuvihreät paleltuisivat. Parveke on nyt hyvin aution oloinen, ja syksyn tuntu on jotenkin paljon lähempänä. Toistaiseksi kyllä pidämme parvekkeen ovea auki päivisin, koska Peto tykkää oleilla parvekkeella.

Nyt olemme käyneet myös tutustumassa elokuvateatteri Niagaraan ja kokemus oli hyvin miellyttävä. Täytyy ottaa tavaksi seurata, että mitä siellä pyörii, pääsee vähän halvemmalla katsomaan elokuvia ja lisäksi sellaisiakin, jotka eivät ole valtavirtaa varten massatuotannolla tehtyjä. Mistä puheenollen täytyy kyllä ylistää Yleä hiukan, tänä kesänä olen katsonut paljon vanhoja scifi-klassikoita, kiitos Teeman.

Lukemisessa olen aloittanut pikkuhiljaa etenevän urakan: luen jokaisen kirjastopinon päätteeksi aina yhden kirjan omasta hyllystäni. Suunnitelmisa on siis lukea seuraavan vuoden aikana kaikki omat kirjani läpi, sillä en ole koskenut niihin pitkään aikaan. Olen myös pitkästä aikaa innostunut runoista, mikä tuo kivaa vaihtelua lukemiseen.

Koulukin alkoi. Eikä kovin rankasti. Ennen joulua on kuukauden työharjoittelu ja sen lisäksi on vain 25 päivää lähiopetusta. Muuten saan tehdä hommat kotona verkko-opintoina omassa rauhassa. Tykkään.

Kuvia.

Työharjoittelu on käynnistynyt tutussa ja turvallisessa paikassa hyvin. Olen saanut myös useamman kerran pitää kirjastoa täysin yksin pystyssä koko päivän. Kertaakaan kirjat eivät alkaneet hyppiä hyllyiltä alas, kopiokoneelle ei tarvinut suorittaa manausta, eikä muutakaan salaperäistä tapahtunut. Voisin varmaan taas lällättää, että mäpäs tykkäänkin siitä mitä teen.
Nyt kuulun myös virallisesti kirjastotäteihin, kun asiakkaat ovat minua tuolla nimityksellä paiskanneet.

Parveketomaatin hyvin alkanut voittokulku kääntyi tappioksi. Ne paskiaiset kuolivat yhtäkkiä. En anna niille koskaan anteeksi. Ismo osti itselleen uuden koneen, joten minä ostan Ismon vanhan (joka ei ole vanha) ja saan ehkä sitten Lontoo-kuvatkin oikeasti nettiin, kun uudella koneella kuvanmuokkaus käy aika paljon nopeammin.

Pedosta käytiin äsken ottamassa paljon kuvia, meidän hieno neiti kun pääsee kirjaan! Siitä lisää sitten kun pitelen kirjaa käsissäni. Ja kirjoista kun aloitettiin niin jatketaan nyt sitten lisää. John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama oli niin hieno teos, että oksat pois. Jotain kertonee se, että ahmaisin yli viisisataasivuisen kirjan yhdeltä istumalta eräänä sunnuntaina. Ihmissatama on sukutarina ja kummitusjuttu ihmisten pienuudesta erään meren rannalla. Niin kaunista tekstiä ja niin riipivä tunnelma. Tosin sama henkilö on kirjoittanut Ystävät hämärän jälkeen (kirjaa en ole lukenut, vielä), josta tehty elokuva on yksi parhaimmista koskaan näkemistäni.

Valitsen usein kirjan pelkän kannen perusteella lähempään tarkasteluun, mutta viimeaikoina olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, että aika usein myös pelkkä kirjan nimi voi olla ratkaiseva tekijä. Jos kirjan nimi on mielestäni kaunis, päätyy se usein luetuksi, koska ajattelen, että jos kirjan nimeksi on keksitty mielestäni kaunis nimi, täytyy tekstinkin olla tietylla tapaa soljuvaa, sellaista mistä pidän. Usein tämä päättely on johtanut oikeaan, vaikka monet kirjat ovatkin sitten juonensa puolesta saattaneet olla heikkoja. Joka tapauksessa, kirjoja, joiden nimet ovat pysäyttäneet minut ovat ainakin:

Metsänpimeä (Siri Kolu)
Pilvikartasto (David Mitchell)
Kulkureita ja unohtajia (Maarit Verronen)
Punaisen yön kaupungit (William S. Burroughs)
Kohti (Juha Itkonen)
Ei liikahda lehtikään (Annika Sjögren)
Ihmissatama (John Ajvide Lindqvist)
Sinulle, yö (Teemu Kaskinen)

Yöni olen viettänyt taas levottomien ja painavien unien parissa, ja aamuyön tunteina olen valvonut levottomien ja painavien ajatusten kanssa. Unettomuus syö valtavasti energiaa, mutta onneksi kokemuksesta tiedän, etteivät nämä kaudet yleensä muutamaa viikkoa pidempään jatku.

Elokuvalistaakin voisi taas ehkä tehdä:

Helmikuu:
Scarface
Night of the living dead (uusinta)

Maaliskuu:
The Hurt Locker
Changeling
Daybreakers
Shutter Island
From Paris with love
Get Carter
Tokyo decadence
Torrente
Avalon
I am Dina
Pianisti
Alice in wonderland – en enää koskaan mene katsomaan 3D-elokuvaa. Ei silmät kestä. Ei tuo leffakaan kyllä kovin kummoinen ollut.
Dead or alive
Flood
Black Caesar
Gestapo’s last orgy
Black mama white mama

Sain siis näytöstä täydet. Aikaa siitäkin on toki jo vierähtänyt tovi, nyt olen taas istunut koulun penkillä, mutta muutaman viikon päästä alkaa kevään viimeinen harjoittelujakso. Koulumatkalla koin jännittävän tapahtuman: poliisi vei vääriä lukemia puhaltaneen bussikuskin pois. Lisäksi olen käynyt keilaamassa ja ihastelemassa H.R. Gigerin synkkiä luomuksia Tampereen taidemuseossa.

Jokakeväinen “vituttais jos kiinnostais” -olo on taas iskenyt. Haluaisin vain olla kotona peiton alla lukemassa, mikään muu ei oikein kiinnosta. Paitsi sisustaminen. Pääni pursuaa ideoita. Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus matkustaa Ikeaan noutamaan uudet kirjahyllyt. Haaveilen jo nyt, kuinka vaivattoman kasaamisen jälkeen saan asetella kirjat ja leffat ja levyt hienosti hyllyyn ja kuinka olohuoneemme sen jälkeen näyttää suoraan unelmistani repäistyltä täydellisyydeltä. Todennäköisesti karu todellisuus läimäisee minua kasvoille jo kokoamisvaiheessa (vaivattomuus tuskin lienee päivän sana siinä vaiheessa) ja kerään romahtaneen unelmani sirpaleita nyyhkien, kun huomaan, ettei olohuoneemme muutu nykyistä valoisammaksi ja tilavammaksi sisustuslehti-ihmeeksi vain uusien kirjahyllyjen myötä. No, olen kaikesta huolimatta pelottavan innoissani.

Olen kevätauringon sokaisemana myös alkanut kuvitella, että kesä tulee ihan kohta ja siksi kylvin parveketomaatin siemeniä. Ne eivät vain ole tahtoneet itää, vaikka olen käynyt huutamassa niille joka päivä kannustavia sanoja, kuten “kasvakaa nyt, pikkuperkeleet”. Tomaattia niistä tuskin saan, mutta komeaan puskaan niissä voisi olla ainesta. Ajattelin syöttää sen komean puskan Pedolle sitten loppukesästä, ehkä siemenet lukivat ajatukseni, eivätkä halua siksi kasvaa.

Luin Ruma sota -kirjan ja tykkäsin kovasti. Kirjassa käydään talvi- ja jatkosodan vaietumpi puoli läpi, mutta siinä ei kuitenkaan moralisoida ja saarnata. Lisäksi loppupuolella on hieno lainaus:

“Haluaisin sanoa, että kyynillisyyteni on tietyssä mielessä näennäistä; se on ainoastaan varoitusta, että ihmisen pitää järjen ja kohtuuden rajoissa ajatella omilla avoillaan, että ihmisellä on velvollisuuksia myös omaa itseään eikä ainoastaan muita ihmisiä kohtaan, että ihmisen on kerta kaikkiaan opittava ajattelemaan omilla aivoillaan ja olemaan sellaisenaan uskomatta mitään, mitä hänelle sanotaan. Se on ainoa mahdollisuus, jotta maailmassa kehittyisi välttämätön omin aivoin ajattelevien ihmisten luokka. Ihmisten, jotka pystyisivät arvostelemaan mielipiteitä, joita heille syötetään, omaksumaan ne itsenäisesti ja kehittämään niitä tarpeen vaatiessa.

Kaikkia ideologioita ja kiihkoa on ehdottomasti ja jyrkästi epäiltävä ja ihmisen opittava ajattelemaan omin aivoin.”

- Mika Waltari
Amen. Entisenä sotapropagandan tekijänä herra tiesi mistä puhui.

Saan Lontoo-kuvatkin ehkä nettiin vielä joku päivä.

Maarit Verrosen Karsintavaihe oli mielenkiintoinen näkökulman avaus isoveli valvoo -tarinoiden sarjassa: Tarina kertoo ihan tavallisesta naisesta ja siitä, miten hän näki kiristyvän ilmapiirin vaikutukset omassa ja muiden elämässä. Yleensähän nämä tarinat kertovat niistä, jotka taistelevat pahaa vastaan ja joko vapauttavat kaikki kohtalon valtuuttamana tai joutuvat sitten kuolemaan marttyyreina. Mikään tuleva klassikko Karsintavaihe ei ehkä ole, mutta kivaa vaihtelua kuitenkin.

Dennis Lehanen Suljettu saari (hei, luin dekkarin!) oli kyllä jännä ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Onnistui yllättämään. Tästä kyllä odotan nyt keväällä tulevaa elokuvaa, sillä jos näin selkeästi kerrottu, jännä ja suoraviivainen tarina onnistutaan mämmäämään jossain käsikirjoitukseksi muokkaamisen ja editoimisen välillä niin se vaatii jo ihan omanlaistaan lahjakkuuttaa.

Stefan Merrill Blockin Unohdettujen tarinoiden kirja teki vaikutuksen kauneudellaan. Muistihäiriöistä ja kipeistä ihmissuhteista saisi helposti väännettyä elämää suurempaa draamaa, mutta tässä teoksessa kyseisistä aiheista kerrotaan tavalla, joka tuo esille sen arkisen puolen, eikä mässäile.

Mitään tajunnanräjäyttävää opusta en ole lähiaikoina lukenut, joten en jaksa tämän enempää listata kirjojakaan.

Tammikuun leffat:

Hanzo the Razor – Tuli aloitettua vuosi sitten ehdottoman hämmentävällä elokuvalla.
Tie – Ei ollut niin vahva tunnelma kuin kirjan perusteella oletin ja muutama ärsyttävä poikkeus kirjasta oli tehty (nilliti nilliti). Kokonaisuutena kuitenkin ihan jees ja värimaailma ja kuvat olivat kauniita.
Crank 2 – Toimii melkein yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin osa.
Zombieland – Kohtuullisen viihdyttävää zombiehuttua.
Toisen kerroksen lauluja – Pysäyttävä.
Sleepy Hollow (uusinta)
Clueless (uusinta)
Noitapiiri (uusinta) – Voiko olla parempaa kuin katsoa aivottomia teinileffoja kavereiden kanssa?
Hierro
Drag me to hell
X-Men: Viimeinen kohtaaminen
Office Space
Sherlock Holmes – Oli oikein viihdyttävä.
Yes Man

Olen täysin tyytyväinen menneeseen vuoteen ja itse asiassa myös sitä aiempiin.

Koen turhauttavaksi pohtia, miten asiat olisivat voineet olla tai menikö jotain huippusiistiä sivu suun. Tapanani ei ole murehtia menneitä, niille kun ei mitään voi. Olen toki erittäin hyvä stressaamaan tulevaa, mutta menneessä en elä.

Toistetaan vielä: mennyt on mennyt on mennyt on mennyt on mennyt.

Meemin sijaan teen pienen tilastotyyppisen listauksen (kuten ennenkin) vuodesta 2009:

Luin 135 kirjaa, pääsääntöisesti vain hyviä, koska päätin, etten enää edes yritä lukea sellaisia opuksia, jotka eivät tyydytä kirjallisia halujani. Huipuimpia kirjoja olivat ainakin: Kertomus sokeudesta, Jumala ei ole suuri – kuinka uskonto myrkyttää kaiken, Pilvikartasto, Sotilaspoika, Meriharakat, Tie ja Viimeisellä rannalla.

Katsoin 154 elokuvaa, joista sykähdyttävimpiä olivat Antichrist ja Låt den rätte komma in. Julkaisin flickrissä 128 kuvaa (joista 121 on otettu 2009) ja liityin Twitteriin.

Kuuntelin eniten Morrisseytä, samalata herralta eniten soi All You Need Is Me -kappale. Ikimuistoisimmat keikat soitti Morrissey, Nick Cave ja Social Distortion. Vuoden parhaimmat biisit ovat Kemopetrolin Goodbye, Nick Caven Mercy Seat, Kauko Röyhkän Helvetti ja Morrissyn All You Need Is Me. Hieno bändilöytö oli Disfear.

Lisäksi kävin Virossa, aloitin opiskelut alalla, jolta haluan oikeasti töitä, kartutin kenkäkokoelmaani, rupesin lukemaan scifiä, muutin Ismon kanssa isompaan asuntoon ja opettelin kokkaamaan tofua. Sairastin myös sikaa ja keräsin jalkaani kivan palovamman.

Vietin myös joulua, jonka johdosta kertyi asioita: Nick Cave kehyksissä. Kauppakassi. Mekko. Pikku Myy -peltirasia. Kuulokkeet. Kirjoja (Länsimaisen kirjallisuuden historia, Kirjastokissa, Viidakkokirja). Crash Bandicoot 2. Kuorimaveitsi. Jääkaappimagneetti. Pipo. Rahaa. Suklaata. Astioita. Tyyny. Peitto. Sukkia. Kynttilöitä. Elokuvia (Night of the Living Dead, Crank, Smack the Pony kausi 1).

Ei tullut turhakkeita, mikä lämmittää mieltäni kovasti. Kuljetin Tampereelle myös untuvapeiton (makuuhuoneemme on kylmä ja untuvapeitto ratkaisu, sillä emme Ismon kanssa saa varmaan tämän talven aikana aikaiseksi soittaa huoltofirmalle), jonka Matti ritarillisesti suostui antamaan vietäväksi (enkä edes joutunut ruikuttamaan).

Joulu sujui aika lailla samoin kuin ennenkin, Matin luona syöden ja leffoja katsellen. Kävimme myös mummulassa, jonka jälkeen hinku Tampereelle kasvoi niin kovaksi, että iskä lähti tuomaan minua. Olen tullut vanhaksi kun en tykkää olla reissussa.

Vuosi 2010 vaihtui ensimmäistä kertaa eläessäni baarissa tanssien. Klubilla soi hyvä musiikki, eikä seurassakaan ollut valittamista, joten kokemus oli mukava. Alkuillasta toki teimme meillä perinteisesti porukalla ruokaa ja minä juotin ihmisille kahvia.

Ihan näin pikkuisena tiedonmurusena muuten, kanin omistamisen ärsyttävin puolin on se, että kun kävelet hämärää eteiskäytävää ja sitten tajuat, että varpaidesi väliin on juuri murentunut puolikas näkkileipä. Ihan vain siksi, että se pikkuinen söpö pupunen haluaa aina itsepäisesti kuljettaa näkkileipänsä ulos häkistä. Ei siis ne papanat ja häkin siivous mitään, mutta ne pistelevät näkkileivänmuruset jalkapohjassa!

Se, mikä eilen vahingossa julkaistusta versiosta jäi puuttumaan, oli joulukuun leffat, joten:

Closer – Tämä oli sellainen kivan näpsäkkä.
Saw IV
Big Fish (uusinta)
Scary Movie 3 (uusinta)
Lemmen pelisäännöt
Catwoman
The Inglorious bastards: panssarijunalla helvettiin – Äärimmäisen miehekäs kokemus, kuten kannessa luvattiin. Tämä ei sitten ole Tarantinon leffa.
Haarautuvan rakkauden talo
Monte-Criston kreivi (uusinta)
Dead fish
Vredens dag – Hieno
Kärpänen

Pikku prinssi (Antoine De Saint-Exupèry)
Taikatalvi (Tove Jansson)
Sotilaspoika (Dalton Trumbo)
Meriharakat (Susan Fletcher)
Ruohometsän kansa (Richard Adams)
Tie (Cormac McCarthy)
Poikani Kevin (Lionel Shriver)
Kuningas rutto (Edgar Allan Poe)
Elämäni, kuolemani ja kohtaloni – kootut runot (Edith Södergran)
Toinen sukupuoli (Simone de Beauvoir)
Kirjeitä nollapisteestä (Peter Englund)
Kuoleman käytävä (Stephen King)
En minä aina ole sama (Fernando Pessoa)

Tämä lista kyllä olisi varmaan erilainen eri päivänä.

Miksi romantiikka?

Minä olen nuorempana lukenut Anni Polvat ja Johanna Marttilat läpi, joten häveten täytyy myöntää, että jonkinlainen käsitys / mielikuva minulla on romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Ehkä vähän negatiivisesti varautunut mielikuva. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ajattelinkin, että ehkä minun olisi aika antaa tälle lajille uusi mahdollisuus. Ajattelin, etten saisi tuomita 2000-luvun romantiikkaa siksi, että joskus 90-luvun puolella vietettyinä kesinä mummulassa ei ollut muuta luettavaa kuin suomalainen hömppä, mikä jätti minuun lähtemättömän trauman. Reippain mielin valitsinkin romanttisen, ulkomaalaisen 2000-luvun teoksen ja lähdin ihan oikeasti avoimin mielin (ainakin melkein) tälle seikkailulle vaaleanpunaiseen maailmaan, jossa miehillä on isot, miehekkäät leuat ja naiset haluavat tulla kesytetyiksi.

Juoni

Vince ja Joy tapaavat toisensa 19-vuotiaana, rakastuvat ensisilmäyksellä ja kokevat lyhyeksi jäävän romanssin. Tämän jälkeen molemmat antavat elämän heitellä itseään 15 vuotta huonoista suhteista katastrofaalisiin, samalla kun kohtalo yrittää pienin merkein yhdistää nuo kaksi toisilleen luotua.

Lukukokemus

Miten ennalta-arvattava juoni voikaan olla! Kuinka yllätyksettömiä tapahtumien saamat käänteet! Miten mielenkiinnottomiksi henkilöiden elämäntarina voidaan tehdä! Onko olemassakaan rajaa latteuksille ja kliseille, joita yhteen kirjaan voidaan työntää?

Minä kuulun niihin lukijoihin, jotka haluavat, että heidän silmiensä eteen loihditaan pelkillä lauseilla valokuvamaisen selkeitä mielikuvia tapahtumista ja ihmisistä. Haluan ymmärtää henkilöiden motiivit teoilleen kunnolla, enkä niele kuvailua, jossa ei oikeasti luoda tunnelmaa. Ei minulle kerro mitään lause upeasta auringonlaskusta rannalla, haluan, että kirjailija kuvailee minulle sen rannan, haluan tuntea hiekan jalkapohjissani, haistaa meren tuoksun, ja entäs sitten se, että minkä värinen auringonlasku on? Juuri lukemassani kirjassa on onnistuttu tappamaan kaikin mahdollisin tavoin kaikki tuo, mikä tekee kirjasta luettavan.

Jokaisen henkilön repliikit ovat aivan samankaltaisia muiden kanssa. Kirjailija ei ole välittänyt luoda henkilöille persoonaa kuvastavaa puhetapaa tai sanastoa, vaan lukiessa on pakko olla koko ajan tarkkana, että kuka sanoi ja mitä. Kaikki tuntevat samoin tavoin, eikä mitään persoonien kehittymistä tapahdu. Hahmot kyllä vanhenevat, mutta mitään he eivät opi, vaan toistavat samoja typeriä virheitä uudestaan ja uudestaan. En huomannut mitään eroa 19-vuotiaan ja yli 30-vuotiaan Vincen välillä, paitsi sen, että tekstin mukaan Vince alkoi muuttua ulkonäöllisesti vanhaksi. Sama juttu kaikkien muidenkin hahmojen kanssa.

Henkilöiden välillä ei ollut mitään sähköä eikä jännitteitä, hahmot eivät tulleet millään lailla läheisiksi ja minulle lukijana oli aivan sama, kuinka kaikille lopulta kävisi. Tosin se, kuinka kaikille käy, oli alusta asti niin ilmiselvää, että lähes uskaltauduin ajattelemaan, että kirjailija huijaa minua arvaamaan kaikki tapahtumat, jotta voi sitten läjäyttää jonkun tajunnanräjäyttävän muutoksen kirjan loppupuolella kasvoilleni. Mitään tajunnanräjäyttävää muutosta ei luonnollisestikaan tullut, sivu sivulta jokainen käänne päähenkilöiden elämässä oli juuri sellainen, jonka näin tulevaksi jo paljon aikaisemmin.

Kyllähän yleensä kirjoissa asiat tuppaavat loksahtamaan paikoilleen jollain lailla, mutta on luotaantyöntävää miten Jewellin kirjassa jokainen klisee pohjustaa vain uutta kliseetä aina päähenkilöiden traumaattisista lapsuuksista onnellisiin yhteensattumiin, jotka ovat kohtalon osoittamia merkkejä elämän polulla.

Lukukokemuksestani kertonee ehkä parhaiten se, että yleensä huutelen miehelleni kirjan loppupuolella, että “Voi ei, tätä on jäljellä enää vain 40 sivua!” ja nyt huuteluni oli enemmänkin alistunut toteamus “Voi paska, tää kirja ei lopu vieläkään”.

Jos loppu olisi ollut erilainen, olisin voinut antaa kaikki kliseet anteeksi, mutta luonnollisesti muka-avoin loppu ei jättänyt paljon tulkinnanvaraa sen suhteen, saivatko Joy ja Vince toisensa ja elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun saakka, niin kuin kohtalo oli tarkottanut.

Täten tuomitsen 2000-luvun romanttisen viihdekirjallisuuden yhden kirjan perusteella. Tosin, jos kirjan kannessa on vaaleansininen ja vaaleanpunainen magneetti, jotka vetävät toisiaan puoleensa ja muodostavat samalla sydämen, olisi ehkä kannattanut ymmärtää tuomita kirja kansien perusteella.

(Mitä luulette, pääseekö opettaja sisälle lukukokemukseni saloihin tämän perusteella?)

Kolme tuntia päivässä bussissa istumista meinaa välillä käydä vähän päälle, mutta matkalla voi toki nukkua tai lukea. Aikaiset aamut tosin tekevät minut taas jatkuvasti väsyneeksi zombieksi, mutta onneksi viikonloppuna saa nukkua. En vain käsitä, että miten voi yli parikymppinen ihminen tarvita saman verran unta kuin murrosikäinen pentu (ja miksei kellään muulla ole samaa ongelmaa näin isossa mittakaavassa)?

Koulussa olen oppinut, että meitä kirjastoihmisiä tuntuu yhdistävän ainakin yksi tärkeä seikka: kaikki ovat kyynisiä paskoja sen suhteen, millaisia päätöksiä kunnat ja valtio tekee koskien kirjastojen rahoitusta. Että katsokaa peiliin vaan, jos tuntuu siltä, ettei kirjaston tarjonta ole tarpeeksi laaja. Ketä kuule äänestit kunnallisvaaleissa, häh?

Avoimen yliopiston informaatiotutkimuksen verkkokurssi jäi, koska painaessani ilmottautumiskaavakkeen lähetä-nappia oli aikaa kulunut jo 3 minuuttia ja kurssi oli täynnä. No, saanpahan sitten lukea ihan mitä huvittaa tämänkin syksyn. Lukekaa rivien välistä kaikki se huuto ja kiroilu, kun tajusin, etten kurssille pääse, en minä kyseistä asiaa ihan rauhassa niellyt.

Viikonloppuna karkasin Jyväskylään ja vietin vuorokauden villin luonnon keskellä iskän mökillä. Hämmentävän pimeää yöllä kyllä oli: kun verhot oli kiinni, en nähnyt kättäni, vaikka pidin sitä silmien edessä (ja silmiä auki). Normaalisti kun on tottunut siihen, että jostain verhon raosta katulamppu vähän valaisee tai vaihtoehtoisesti jonkin elektronisen laitteen pieni vilkkuva valo luo jotain kajastusta. Pilkkopimeässä sitä kyllä nukkuikin paremmin.

Kesä on nyt siis vähän niin kuin ohi kun elokuu vetelee viimeisiään. Syksyn tulon voi toki myös aavistaa seuraavista seikoista: huonekasvit on nostettu parvekkeelta takaisin sisälle ja minun varpaitani palelee koko ajan, vaikka olisi villasukat jalassa. Kerkesin kyllä tehdä kaiken sen, mitä lomalla pitikin, ja se iso kasa kirjoja jonka raahasin loman alussa kotiin, on myös hoideltu. Tästä siis siirrymmekin vaivattomasti muutamaan esittelyn arvoiseen kirjaan:

Outi Alm – suhteettomia tiloja: Hienoja novelleja vinksahtaneella otteella. Minna, sinä varmaan tykkäisit.

Michel Houellebecq – Mahdollinen saari: Hyvin kirjoitettu tarina miehestä, joka tekee itsestään kuolemattoman kloonauksen avulla. Välillä tarina on vähän pitkäveteinen, mutta kokonaisuudessaan kirja esittää onnen ja halujen häilyvyyden hienosti.

Dalton Trumbo – Sotilaspoika: Todella päällekäyvän ahdistava ja raadollinen kirja sodan vaikutuksista yksilöön. Yksi parhaista tämän vuoden lukemisista.

Julian Barnes – 10 1/2 lukua maailmanhistoriaa: Hulvaton tarinakokoelma historiasta toisin silmin. Esimerkkinä vaikkapa Nooan arkin salamatkustajan tarina (tiedätkö sinä, miksi yksisarvisia ja monia muita hienoja otuksia ei ole? Lue, niin tiedät).

Reidar Palmgren – Tunneli: Tunnelmallinen kuvaus mielen pirstaloitumisesta.

Claire Castillon – Äidin pikku pyöveli: Novelleja, jotka saavat hymyilemään kierosti. Suosittelen kaikille, tässä kirjassa todella esitellään aivan uudenlaisia äitejä ja lapsia.

Risto Isomäki – Sarasvatin hiekkaa: Uskottavasti kerrottu maailmanloppukirja.

Jera ja Jyri Hänninen – Kallis köyhyys: Suosittelen kaikille. Tämä valottaa hiukan sitä, miten valtio ja yritykset pitävät köyhää kyykyssä. Paasava ote toimii, koska aihe kaipaa jotain muuta kuin silkkihansikkain käsittelyä.

Taivaallista seksiä – kristinusko ja seksuaalisuus: Hyvä tietopaketti siitä, kuinka paljon ja miten kristinusko on vaikuttanut seksuaalikulttuuriimme eri aikakausina.

Cormac McCarthy – Tie: Kaunis, karu ja vähäeleinen. Isä ja poika kulkevat kuolemaa tekevässä maailmassa, jossa kaikki ovat vihollisia. Myös yksi tämän vuoden parhaista, tätä ei voi paljon kuvailla, se täytyy lukea.

Nevil Shute – Viimeisellä rannalla: Lannistava maailmanloppukirja. Miten ihmiset kohtaavat väistämättömän kuoleman?

Simon Rich – Kusiaistarha ja muita epätoivoisia tilanteita: Mustaa huumoria lyhyinä pätkinä. Hihitin tätä lukiessani paljon, niin elämää oivaltavia tarinat ovat.

Loppukevennyksenä voin kertoa, että Peto on Houdini II. Laitoimme sen normaaliin tapaan illalla häkkiin ja suljimme luukut. Aamulla Ismo ei löytänyt suljetusta häkistä kania, joka oleili iloisena sohvalla. Hetken pohdinnan jälkeen hoksasimme, että Peto oli kiivennyt mökkinsä katolle ja työntänyt päällään yläluukun auki ja kiivennyt sitten katon kautta vapauteen. Tästä lähtien LUKITSEMME sen yläluukunkin. Illalla se yritti samaa taas, mutta lukitus pitää.

Huvittavaa on, etten oikein tiedä, voinko suositella tätä kirjaa kenellekään teistä lukemista harrastavista kavereistani. Sitä lukiessa ei tule mieleen, että se ja se voisi tykätä tästä kirjasta. Ehkä se johtuu siitä, että kirja on niin vahvasti minun mieleiseni, etten oikein osaa löytää siitä muille sopivuuksia (vaikka toki niitä voi olla). Joka tapauksessa, jos haluaa lukea kirjan, josta minä en löydä mitään vikaa, niin kannattaa Meriharakoihin tarttua, MariaS, jos jaksat lukea tämän, niin sitten ainakin ehkä tiedät ihan kunnolla, millaisia kirjoja minä toivoisin olevan enemmän.

Tampereella riehui muutama päivä sitten hirveä ukkosmyrsky. Asumme sillä lailla sopivassa korkeudessa, että pystyimme näkemään koko myräkän salamoineen alkavan hitaasti vyöryä yli koko Hervannan, ja jatkavan siitä sitten eteenpäin. Roikuimme Ismon kanssa ikkunassa koko myrskyn ajan ja kun lopulta jäi vain sade, niin toki piti juosta ulos nauramaan kesäsateeseen. Kunnon kaatosade on yhtä tärkeä osa kesää kuin paljain jaloin ulkona kävely.

Peto viedään leikattavaksi tiistaina. Eläinlääkäri arveli, että sen yllättävä aggressiivinen käyttäytyminen johtuu juurikin siitä, että se on vuoden vanha leikkaamaton naaras. Leikkauksen pitäisi rauhoittaa. Vaikka tietenkin Peto on nyt taas ollut oma hellyydenkipeä itsensä, tarkalleen ottaen siitä päivästä eteenpäin kun varasin ajan. Luonnollisesti.

Koska minulla on vielä ylimääräistä aikaa, ennen kuin siirryn Sannan kanssa Suolijärvelle, niin tässä vielä tyttömeemi:

Kuinka kauan tarvitset aamulla aikaa laittautumiseen?
Olen sellainen hehkeän raikas Hollywood-neito, joka on valmiiksi kuosissa, että eipä siihen aikaa tarvitse.

Tyttömäisin tapasi?
Tykkään vaatteista ja kengistä?

Lempihajuvesi?
Naomi Campbellin Cat Deluxe At Night on ainoa, mitä käytän. Sitäkin harvoin.

Monetko kengät omistat?
Omistan.

Käytkö kirpputoreilla?
Kyllä.

Ajatko isin ostamalla autolla?
En aja kenenkään autolla.

Päivittäiset kauneusrutiinisi?
Tukkapyykki, hammaspyykki, ihon rasvailu

Kuinka usein ostat uusia vaatteita?
Vaihtelee, aika usein vissiin.

Hesari, Seiska vai Cosmopolitan?
Hesari.

Onko seinälläsi yhtään miespuolisen henkilön kuvaa?
The Smtihsin jäsenet.

Millainen on vaatekaappisi?
Perus vaatekomero. Sieltä pääsee Narniaan.

Entä karkkihyllysi?
Wtf? Ei tämä koti mikään kioski ole.

Panostatko sisustukseen?
Kausittain. Pakkomielteisesti. Hyvä pikkurouva olen.

Oletko porukassa yksi pojista vai kikattava huomionhakuinen tyttö?
Voi nyt vittu. Kikatan / hähätän / nauran jos on kivaa, ei siihen seura vaikuta. Tunkekaa ne sukupuoliroolinne perseeseen.

Alusvaatemakusi?
En syö alusvaatteita.

Onko mätsäys tärkeää?
On, muuten naksuu. Oikeasti.

Lukeeko Facebook -tiedoissasi harrastuksena shoppailu?
Ei viimeksi kun tarkistin.

Entä lempiohjelmana Sinkkuelämää?
Ei.

Millainen on ystäväpiirisi?
Mun ystävät on melkein yhtä parhaita kuin mä.

Vietättekö tyttöjen iltoja?
Vois olla vähän vaikeaa, kun ystävinä on myös penis-olentoja.

Otatko aurinkoa, käytkö solariumissa, tyydytkö itseruskettaviin vai menetkö valkoisena kesät talvet?
Otan auringon.

Penkkiurheilu on asia mitä et yksinkertaisesti pysty käsittämään?
Amen.

Unelmasi olisi työskennellä vaate- tai kenkäkaupassa, sisustussuunnittelijana, muotisuunnittelijana, lentoemäntänä tai pr-hommissa?
No ei kyllä ole.

Hiustuote mitä ilman et pystyisi elämään?
Shampoo vai harja? Kas siinä pulma.

Käytätkö samoja vaatteita arkena ja viihteelle lähtiessä?
Osittain.

Tykkäätkö timanttikorvaisista näteistä pojista, epäsiisteistä rokkareista vai maailmaa mielenosoituksilla parantavista hipeistä? Tai nörteistä?
Kanada.

Kuinka paljon omistat vaatteita?
Sopivasti.

Käytkö manikyyrissä/pedikyyrissä?
En.

Käytätkö koruja?
Lävistyskoruja koko ajan. Sormuksia usein, kaikkea muuta rihkamaa silloin tällöin.

Onko suklaa apu ongelmaan kuin ongelmaan?
Ei, mutta kuka nyt ongelmaa tarvitsisi syödäkseen suklaata?

Jutteletko parhaalle ystävällesi päivittäin?
En.

Teetkö heräteostoksia?
En.

Oletko koskaan ollut seksikutsuilla?
En. Seksikutsut on muuten melkein yhtä ruma sana kuin lettukestit.

“…Nielsen arvioi Internetin tulevaisuuden mega-kollaboraatioksi, jossa toimintaympäristön arvo johdetaan miljoonien ihmisten kollektiivisesta käyttäytymisestä hyödyntäen sisältöjen suodattamisessa ihmisten selaamisen preferenssejä sekä heidän eksplisiittisesti tuottamiaan laadun representaatioita. ”

No olen ehkä juhlinut synttäreitä, käynyt mummulassa ja Jyväskylässä sekä muutenkin viettänyt villiä ja rietasta elämää. Tosin tämän riettaammaksi ei kai elämä voi enää mennä:

En ole koskaan itse ostanut lenkkareita. Kun minulla viimeksi oli tällaiset, olin sen ikäinen, että isäni osti kenkäni.