Siis häh? Halutaan saada opiskelijat valmistumaan nopeasti, jotta he siirtyisivät työelämään. Samalla siis patistetaan naisia pyöräyttämään lapsia siinä opiskelun ohessa. Sehän on joo kaikkialla tunnettu yleinen tosiasia, että ne lapset eivät missään nimessä HIDASTA mahdollisia opintoja. Tässä taas korjataan ongelmaa sieltä missä se ei ole; missään nimessähän ei voida esimerkiksi pakottaa toisenkin osapuolen (jos se tulee jollekin yllätyksenä, niin lapsen tekoon tarvitaan muutakin kuin nainen) työpaikkaa maksamaan osaa kustannuksista, joita lapsen tulo aiheuttaa. Työnantajat saavat siis rauhassa jatkaa syrjintäänsä, ja koko ongelma sysätään vain naisten harteille.

Jos oletetaan, että nainen sitten pyöräyttää muutaman mukulan tähän maailmaan opintojensa ohella, on aika selvää, että hän valmistuu ikäisiään miehiään myöhemmin. Tällöin naisen työelämään siirtyminen hidastuu ja miehet ovat häntä edellä työkokemuksillaan, eli ne nytkin jo miesvaltaiset johtopaikat ja hyvät palkat eivät ole naisen ulottuvilla sen helpommin kuin aiemminkaan. Tällä hetkellähän tilanne on se, että nainen, joka lapsia aikoo hommata, oli se sittoin milloin tahansa, on melkoisessa kusessa ratkaisujensa kanssa. Tasa-arvoinen ratkaisu on se, missä isä ja äiti (tai kaksi äitiä tai kaksi isää) puolittavat lasten hoitamiseen liittyvän ajan, samoin kuin isän ja äidin työpaikat puolittavat siitä aiheutuvat kustannukset.

En pidä sukupuolittamisesta, mutta tässä asiassa se on pakko nostaa esille niin kauan, kuin lasten hankkiminen ja hoito sysätään vain naisten asiaksi.

Voin tiivistää uutisen aiheuttaman kysymystulvan hyvin lyhyeksikin: Siis mitä vittua, mitä helvetin paskaa?

(Tai sitten voi myös kieltäytyä lapsista kokonaan, aika monet niitä tuntuvat muutenkin hankkivan lähinnä siksi, että “se vaan on tapana”. Mikä on todella huono syy.)

Tuossa yksi ilta nukkumaan mennessäni rupesin pohtimaan, että miksi ihmeessä makkariamme ei ole tarvinnut tuulettaa moniin viikkoihin. Normaalisti se on ollut pakko tuulettaa joka ilta, koska muuten ilma siellä on niin sakeaa, että siinä voi uida. Sitten muistin, että talvellahan parvekkeen ovi vuotaa juuri sen verran, että ilma pysyy mukavan raikkaana, mutta huone ei muutu kylmäksi. Täydellistä.

Nyt Pedon viereen sohvalle lukemaan.

Vaikka tästä kaikesta on jo aikaa kolmatta viikkoa, en ole vieläkään kuunnellut mp3-soittimella oikeastaan muuta kuin Cohenin sulosointuja. Oi Leonard, miksi minut jo hylkäsit?

Tässä kuussa oli myös toinen huomattava musiikkitapahtuma, joskin täysin erilainen kuin aiemmin mainittu: Infected Mushroom + muita piripolkkakonemusiikkidjasioita. Hyvinhän sienet vetivät, joskin keikan alkupuoli oli miksattu sinne päin minne aurinko ei paista. Tuli tanssittua. Secret Gaylover laittoi tukkani hienosti piikeille pystyyn, ja joku utelias kanssatanssija ei voinut olla minulta kysymättä taikaa siihen, että tukkani pysyy koko yön niin pystyssä. Vastaukseni oli lyhyt ja ytimekäs: “Lakkaa ja tupeerausta”. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut ehkä myös mainita vauvanpehmoisesta tukastani, sen käsittelu kun ei ihan hirveästi mömmöjä vaadi (näkisittepä hiukseni aamuisin, toisinaan niillä pitäisi ehkä olla oma asunto, kun niillä oma tahtokin tuntuu olevan).

Ongelmahan ei siis ole siinä tukan pystyyn saattamisessa. MUTTA sen normalisoimisessa kylläkin. Nimimerkki: sunnuntaina aamuyöllä 2 kertaa shampoopesu + hoitaine + harjaus, aamulla shampoopesu + hoitoaine + harjaus jne. kunnes tiistaina tukassani ei enää tuntunut olevan mitään ylimääräistä takkua siellä täällä.

Olen myös päässyt kokeilemaan töissä iltavuorojen tekoa. Tykkäsin melkein enemmän kuin päivävuoroista; illan pimeydessä kiitää kirjastoauto pysäkiltä pysäkille pelastaen ihmisiä tylsyydeltä. Olen ottanut tämän työn vähän siltä kantilta, että olen jonkin sortin supersankari, niin tärkeä asia kirjojen levittäminen on. Noin ihan vakastikin aiheesta puuhuen, Suomessa ei kannattaisi suhtautua niin itsestäänselvyytenä lukutaitoon ja vielä vähemmän siihen, että meillä on olemassa kirjastot, joista kuka tahansa varallisuudestaan riippumatta voi käydä hakemssa itselleen sivistystä tai viihdettä.

Työni tarjoaa myös sen hienon puolen, että minulla on melko rajattomat mahdollisuudet löytää itselleni paljon hyvää luettavaa. Aina siinä vaiheessa, kun edellinen kirjakasa on luettu, ryhdyn valitsemaan uutta pinoa, ja silloin olo on kuin olisi karkkikaupassa: Mitkä valikoimat! Maanantaina voitte siis bongata minut raahaamasta noin viisi miljoonaa kiloa painavaa kirjakassia kotiin, sillä aiemmat lainat on nyt tahkottu läpi. Ihan valehtelematta en ole tehnyt vapaa-ajallani paljon muuta kuin lukenut, sivuun on jäänyt sen vuoksi myös bloggaaminen.

Jossain sivujenkäännön väleissä olen kuitenkin ehtinyt myös käydä Hämeenlinnassa, liittyä jaikuun, lorvia Kimin kanssa kirppareilla, seikkailla Piian luokse ja piipahdimmepa eilen Ismon kanssa nopsasti päivän reissun verran Jyväskylässäkin.

Tuo jaikuhomma on ainakin ajatustasolla tulossa julkisesti näkyviin sivuillenikin jossain vaiheessa, mutta koska sen enempää en ole asiaa vielä pohtinut, toistaiseksi se pysyköön vain sisäänkirjautuneiden kavereiden näkösillä. Muutenkin haluaisin tehdä tämän leikkikenttäni ulkonäölle kirurgisia toimenpiteitä, mutta minulla ei oikein ole ideaa, että millaista oltais sit muovaamassa. Ongelma lienee se, että todella pidän tästä ulkoasusta, vaikka samaan aikaan pieni ääni pääni sisällä kirkuu jo vaihtamaan johonkin toiseen.

Tähän väliin voitaisiin hiukan pelastaa maailmaa, eli haluan taas muistuttaa Amnestyn verkkovetoomuksista. Ja koska vuosikin kohta vaihtuu, niin jokainenhan voi aloittaa sen uuden vuoden sitten hyvällä teolla, eli liittymällä Amnestyn jäseneksi.

Seuraavaksi vuorossa kahden kirjan suosittelu ja sitten kuukauden leffalistaus (lukemisen kirittyä rankasti edelle, en tässäkään kuussa ole turhan paljon eläviä kuvia tuijotellut.)

Kaari Utrion Bella Donna - kaunis nainen kautta aikojen tarjosi mielenkiintoista ja kiihkotonta tekstiä muodista ja kauneuskäsityksistä. Tiesittekö esimerkiksi, että myös miehet käyttivät aikoinaan korsetteja, tai että ei pelkästään nilkan, vaan myös pohkeen näkyminen oli skandaalimaista?

Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita oli myös ehdottomia suosikkejani viime kirjakasasta. Häiritseviä tarinoita tosiaan, Sinisalo osaa loistavasti luoda omituisia tunnelmia.

Lokakuun leffat:

Wall-E (Kovasti kehuttu, mutta ei tämä minun kylmää kivisydäntäni kyllä liikahduttanut mitenkään. Ihan normi koko perheen elokuva.)
Pathology
Fight Club (uusinta)
Mirrors
Iron man
Hostel 2
Joy Division
Satamakaupunki
The New Guy (Toimiva aivot narikkaan -leffa)
Max Payne (Kuukauden paras. Pelkästään visuaalisesti niin hienosti toteutettu, että kannattaa mennä katsomaan elokuviin. Eikä juonessakaan ollut kerrassaan mitään vikaa)
Pitch black
Kun Fu Panda

Näin loppuun jaan teille vielä pinen huomion, jonka tein leikatessani varpaankynsiäni; minulla on aika pienet varpaat. Tämä huomio johti ajatukseni siihen, että olivatkohan varpaani jo vauvaiässä (hyi) noin pienet, vai olivatko ne silloin järjettömän isot? Ajatus siitä, että minulla olisi ollut hirveät isojalan hirviövarpaat on sangan viihdyttävä.

Näihin kuviin (ei täällä mitään kuvia kyllä ollut), näihin tunnelmiin!

Eilen illalla päädyin vastoin aiempia suunnitelmiani Klubille liikahtelemaan Paprika Korpsin tahtiin. Enhän toki voinut kieltäytyä, kun ihanainen Sanna tarjosi paikkaa listalla (eli ilmainen sisäänpääsy). Keikka oli paljon mukavampi kuin se kesäinen YO-talon keikka. En itseasiassa pidä YO-talosta keikkapaikkana lainkaan, joten saatan toki olla hiukan puolueellinen. Aiemmin samana iltana tuli kikateltua Marian kanssa ja katsottua leffa kokoonpanolla IsmoMikkoJaniMariaMaria.

Tänään olin Sannan kanssa kissanäyttelyssä. Ei kai tarvitse sanoa enempää? Meinasin kuolla, kun siellä oli niin ihania kissoja ja paljon ja kissoja ja kissoja ja kissoja!

Ja joka ikinen sitten äänestää saatana! Asiat eivät muutu mihinkään suuntaan jos kaikilla valtapalleilla istuu vain keski-ikäisiä miehiä. Vedän henkilökohtaisesti rantapalloja nenään aina, kun joku ilmoittaa, ettei aio ääneestää. Lisää tiedusteluja asian tiimoilta voi sitten tehdä puhelimitse tai kasvotusten, en jaksa alkaa kirjoittaa romaania aiheesta, joka saa minut melkein hajottamaan näppäimistöni.

Syyskuussa leffoja tuli katseltua tosi vähän. Lukenut olen taas siinä tahdissa, ettei lukulista ole pysynyt reaaliajassa perässä. Hauskin kirja oli Anna-Leena Härkösen Palele porvari ja muita kirjoituksia. Valehtelematta luin sen kirjan kahta kolumnia lukuunottamatta ääneen Ismolle ja nauroimme molemmat katketaksemme. Niin, ne leffat:

Teeth
Sin City (uusinta)
Sormet pelissä
Requem
Chicago
Hellboy 2
Ilsa - She wolf of the SS
Evan almighty

Chicago oli ehdoton ykkönen. Suosittelen kaikille, oikein komea leffa.

Huomenna pääsen taas nauttimaan siitä mahtipontisesta tunteesta, kun istun kirjastoauton tiskin takana ja tarkkailen valtakuntaani. Kädessäni on punaista laseria ampuva piippauskäpälä, jolla taistelen pahaa vastaan palauttamalla huonot kirjat. Tässä työssä on myös tehtävä uhrauksia, eli otettava kontaktia asiakkaisiin ja käännytettävä heidät hyvien kirjojen puolelle. (Tosin minulla on huomenna sisätyöpäivä, joten se siitä valtakunnan tarkkailusta.)

Koitan saada laitettua flickriin kuvia vielä tänään. Vetoa asian puolesta ei kuitenkaan kannata lyödä.
Olen muuten ostanut itselleni niin hyväntuoksuista shampoota ja vartalovoidetta, että tahdon syödä ne.

Oli mahdottoman mukava päivä, etenkin kun sääkin helli. Sunnuntain kaltaisissa aurinkoisisen kirpeissä (huom. ei kylmissä) päivissä kiteytyy aika hyvin kaikki se, miksi syksystä pidän. Pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni raviponin kärryille ja oli lystiä, kun se alkoi viedä ja lujaa. Tahdon uudestaan! Tämä siis tarina siitä, kuinka Maria 21 vee löysi sisältään sen seitsemänvuotiaan ponitytön, jonka olemassaolosta ei ennen ole ollut hajuakaan.

Viikonlopun aikana pyörähdin myös hiukan hämmentävillä synttäreillä ja kävi taas ilmi, että kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään (ja se apina olen minä). Töissä olen päässyt kurvailemaan kirjastokärryillä muuallekkin kuin kirjastoautopuolelle. Tästä johtuen olen joutunut pidättelemään itseäni aika kovasti, etten olisi Metson lukusalin puolella jo muutaman kerran oikeasti ajanut rallia niillä kärryillä. Toistaiseksi en siis täytä hillityn kirjastotädin kriteereitä.

Kouluammuskelutapaus vituttaa minua lähinnä yhdestä syystä; jälleen tämän tapauksen ansiosta velloo keskustelu siitä, että pitäisikö sitä ja sitä asiaa rajoittaa. Eiköhän käännetä se syyttävä sormi sinne, minne sen kuuluukin osoittaa, eli ammuskelijaan itseensä. Hän teki päätöksen ampua, ja toteutti päätöksensä, ei metallimusiikki tai kauhuelokuvat tai internet. Kun tällaisten tapausten varjolla ruvetaan kaventamaan ihmisten perusoikeuksia, osuu rangaistus tavallisten tallaajien nilkkaan, ei suinkaan niiden, jotka murhaavat ja tappavat. Ihmiset tappavat aina toisiaan, mikään maailman sensuuri ei sitä estä, lähinnä tietyt toimenpiteet vain tekevät elämän vaikeiksi meille, jotka emme koskaan aio joukkoteurastusta pystyyn laittaa. Asiasta jauhoin myös aiemmin käsitellessäni sitä toista ammuskelua.

En halua loukauta niitä, joita tapahtuma kosketti oikeasti, en vain usko, että minulta voidaan vaatia surua tämän asian yhteydessä sen enempää kuin tunnen surua muulloinkaan kuullessani minulle täysin tuntematomien ihmisten kuolleen.

Tässäpä muuten linkki YLE:n sivuilla olevaan tasa-arvoa käsittelevään artikkeliin, sivun alhaalla olevat kaksi muutakin aiheeseen kuuluvaa linkkiä kannattaa toki myös lukaista. Tasa-arvo sukupuolten välillä ei todellakaan ole itsestäänselvyys vielä tänäkään päivänä, mikä tekee hallaa sekä miehille että naisille. Ainakin minusta olisi mukava tulla kohdelluksi yksilönä, ei sukupuolena.

Smashing Pumpkinsin The Beginning is the End is the Beginning voin julistaa tämän kuukauden parhaaksi biisiksi. On hienoa saada lähes itkun aiheuttavia kolahduksia musiikista, etenkin kun nykyisin niitä tuntuu olevan vaikeampi saada. Lisäksi muistin jälleen, että Streetlight Manifeston Somewhere In The Between on levy, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa raitaa. Enitenhän kuuntelen musiikkia päivän aikana yleensä bussissa istuessani, onneksi ihminen vähäisessä viisaudessaan on onnistunut luomaan edes sellaisen hienon asian kuin mp3-soitin.

Tästä pääsemme hienosti aasinsiltana siihen, että kun Jani kirjoitti omista bussifiiliksistään, päätin minäkin raottaa ajatusteni salaperäisyyden verhoa tämän kovin intiimin tilanteen ajalta. Bussissa istuminen on todellakin loistava tilanne vähän haaveilla ja tarkkailla muita ihmisiä. Mutta kuten lähipiirini jäsenet hyvin tietävät, minä sulkeudun kuulokkeet korvilla täysin omiin ajatuksiini siten, että vaikka itse Kleopatra istahtaisi viereeni ja sen jälkeen kloonautuisi kymmenen kertaa kunnes räjähtäisi tuhansiksi kappaleiksi, en varmaankaan huomaisi yhtään mitään (tietenkin Kleopatran tunnistaminen olisi muutenkin aika vaikeaa, jos sillä olisi nykyaikaiset vaatteet).

En siis tarkkaile muita, mutta ajatuksia päässäni kyllä liikkuu. Hämmentävää vain on se, että vuosi toisensa perään olen bussissa yksin istuessani ajatellut lähinnä joko jotain vanhaa vitsiä, jolle sitten hihittelen pääni sisällä (ja usein myös ääneen) tai kuolemaa. En pelkää bussissa istumista, päinvastoin, minulla on silloin usein hyvin rauhallinen olo. En myöskään toivo elämäni päättyvän vielä, joten kuoleman ajatteleminen voisi toki olla erittäin hämmentävää, mutta minua ei se ole ikinä häirinnyt. Kuolema ja oman elämän hauskat hetket. Kiitos julkisen liikenteen, kumpikaan näistä asioista ei koskaan liu’u kovin kauas minusta. Mikä on minulle ihan ok.

Hellboy kakkosesta haluan muuten ottaa aivan loistavan lainauksen vielä tähän loppuun: “Ruumiini on tivoli”. (Ei siis temppeli, vaan tivoli. Vetoan tähän aina tästä lähtien kun haluan herkutella.) Hattaraa!

Joka tapauksessa tajusin sitten ihan kunnolla sen, että olen jo pitemmän aikaa ollut aina pyöräillessäni erittäin aggressiivinen tavalla, jota inhoan. Kohtuullisen äänekkään kiroiluni kohteeksi eivät suinkaan joudu vain autoilijat, vaan myös kävelijät (ja kuulisittepa ajatukseni!). Ainoastaan muita pyöräilijöitä kohtaan tunnen sympatiaa, enkä kauheasti kiristele hampaitani heidän takiaan. On toki totta, että autoilijoiden oikeasti kuuluu päästää minut menemään suojatieltä ennen kuin kaasuttavat eteenpäin, mutta enkö voisi koskaan joustaa tässä asiassa (no en).

Jos nyt siis kasvaisin tässä asiassa vähän pitkämielisemmäksi? Ehkä. Todennäköisesti en.

Joten tulkaahan moikkaamaan minua sitten sairaalaan / hautajaisiini, kun jään auton alle silkan itsepäisyyteni takia. Todennäköisesti naamallani on kuolleenakin kiroilun ja aggressiivisuuden sille jähmettämä irvistys.

Tätiterkuin, Maria.

Luin Meg Rosoffin kirjan Poikkeustila, ja kerrankin lupaukset kirjasta pitivät paikkansa. Takakannessa luki, että “Tätä kirjaa ei lueta, se eletään”, mikä piti aivan paikkansa. En todellakaan tajunnut lukevani, niin elävästi tarinaa kerrottiin. Meinasin myös kyynelehtiä junassa tämän takia. Ainiin juu, se juoni: lyhyesti ilmaistuna yhden henkilön kokemuksia maailmansodasta 2000-luvulla.

Tänään etsimme auki olevaa kahvilaa varmaan puoli tuntia Piian kanssa. Edes luottopaikka Arnold’s ei ollut auki! Hirveää. Vielä pitäisi jaksaa muokata RAD-kuvat, siivota vessa ja lankata kengät. Sitten voisin syventyä taas kirjojen ihmeelliseen maailmaan.

Yöperho on koteloitunut.

Suurena naistenvalloittajana sain Suskun luokseni yöksi ja seuraavana päivänä pyörähtelimme keskustassa, jonka tuloksena Susku on yksiä kenkiä rikkaampi. Keitin myös kahvit isoveljelle, joka piipahti keskellä yötä Tampereella ja illastin Ismon, Riikan ja Timon kanssa Pancho Villassa.

Omituisuuspisteet tältäkin viikolta saa Peto. Voitte unohtaa Pedon vuorikauriskäyttäytymiset (niistä on tullut arkipäivää), sillä pieni identiteettikriisiä poteva pupumme kiipeilee nykyisin kuin orava. Luitte aivan oikein. Se kiipeää sohvan takaosan pystysuoraa (yli puoli metriä korkeaa) seinämää ylös asti ja punnertaa itsensä sitten nojan yli omalle tähystyspaikalleen sohvan istunpuolelle. Ei siis hyppää, ota vauhtia tai mitään muutakaan, kiipeää vain aivan samalla lailla kuin orava. Tämä ilmeisesti on pikkuiselle suurta huvia, tänäänkin se kiipeili monta kertaa peräkanaa ylös vain hypätäkseen alas, jotta voisi taas kiivetä. Mikäli tämä kehitys jatkuu, se varmaan oppii käyttämään korviaan lentämiseen ja sitten se vain pörrää katonrajassa…

Oikeastaan minun kyllä piti kertoa, että vituttaa ja mikään ei tunnu miltään ja haluan jonnekin pois, että kiitos vaan syksy, sillä en tosiaankaan keksi mitään repäisevää, jolla tämän tympeyden voisin katkaista, että voihan perkele. Siksipä onkin hyvä lohduttautua uusilla kengillä. Ne on punaiset ja kiiltävät ja niissä on 9 cm:n korko.

Mainio viikonloppu sai myös arvoisensa päätöksen, kun seisoimme Kimin kanssa Jyväskylän rautatieasemalla kertomassa huonoja juttuja. On aina haikeaa erota Kimistä, sillä kukaan muu ei vajoa jutuissaan yhtä alas kanssani, vieläpä nauraen omille vitseilleen. Syyskuun ajan saan vielä opiskelija-alennukset junalippuista, joten jos joku haluaa viedä minut tähtikaaren taa ja taivaisiin, niin nyt jos koskaan on sen aika! (pieni reissu ihan johonkin Suomen kaupunkiinkin käy)

Töissä on tosiaan ollut mainiota, mutta aamuherätykset ja syksy ovat viikossa ehtineet tehdä tehtävänsä; väsyttää koko ajan ja kaipaan vaihtelua jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla. Sain kyllä paikan joogasta, kuntotanssista ja aerobicista, joten minusta tulee nyt sitten timmi ja notkea sporttityttö. Voisin ennen tuntien alkamista ehkä hommata timmin ja notkean sporttitytön urheiluvaatteet (farkut ei kuulemma oo hyvät).

Taas kivaa last.fm:stä, oman voi tehdä täällä.

Elokuun leffat:
The Big Lebowski
Kuin kuvastimessa
Corpse Bride (uusinta)
Nimetön
Bad Moon
The Ring (uusinta)
The Ring two (uusinta)
On the Edge
Shoot ‘Em Up
Happiness
Live Free or Die Hard
Hancock
Constantine (uusinta)
Batman Begins (uusinta)
Doomsday
Nuori kapinallinen
Paholaisen silmä
P.S I love you
Feed
X-files - Usko koetuksella
Minority Report
Matrix (uusinta)
Hellraiser
Matrix reloaded (uusinta)
Matrix revolutions (uusinta)
Station Agent (uusinta)
Signs (uusinta)

The Big Lebowski oli kuukauden hauskin leffa. Ei se sen suurempia esittelyjä tarvitse.
Shoot ‘Em Up - Jos elokuvassa tapetaan porkkanalla ihmisiä, se ei voi olla huono. Eikä ollutkaan.
X-files - Usko koetuksella - Usko oli tosiaan koetuksella, on nimittäin uskomatonta millaista paskaa onnistuttiin tekemään tästä leffasta. Taustalla pyöritettiin pientä tarinaa ikään kuin pakosta, mutta koko elokuva keskittyi siihen, että Mulder ja Scully ovat yhdessä ja niillä on vähän vaikeeta ja voi lässyn läpä läpä lää.