Kävelen taivaiden välissä
Aamu
Parkkipaikka on tyhjä
samalla tavalla loppuun ammennetulta tuntuu tämäkin aamu
ovi on käynyt
postiluukku kolahtanut
ikkuna ollut auki koko yön
silti mikään ei ole lamaannuttanut kylkiluiden alla piileskelevää
vihaani
sitä, jota hellin kuin esikoista jota en koskaan saa
Yöllä olen kynsinyt ihoni rikki
aamun kanssa kilpaa punertavat jäljet todistavat minussa virtaavan
auringon
kello on soinut
puuro lämmitetty
tyynyt pudonneet lattialle
silti yhä vain soitan sotalauluani,
piirrän vihan merkit kasvoilleni
Vieraantuminen
Olen ennenkin istunut ikkunan ääreen
nojannut puista tuolia vasten
hengittänyt sydänsärkyäni hopeisin silmin
Mutta nyt on se päivä kun kirjoitan itselleni
kuin kirjoittaisin ensimmäistä kertaa
haparoiden
Kahdeksan vuoden jälkeen
sitä ymmärtää,
etten ole sinulle ymmärrettävä
vaan ruumiillistuma siitä mitä et ymmärrä
Etkä koskaan käännä kasvojasi pois
Joskus kuvittelen sinun puhuvan minulle
salaa omalta paikaltasi
kuten minä kuiskailen itselleni aamuisin
kun peilissä ovat vieraat kasvot
Ajatusten kaatopaikka
Sanoivat
“kirjoitat niin kauniisti ja ajatuksella”
mietteet sitäkin rumempia
perkaamattomia kaloja,
löyhkääviä
Viereinen tyttö ei kosketa minua
painaudun ikkunaa vasten
hän melkein putoaa mutkissa
Kuin varkain huomaan hänen olevan Kaunis
Pysäkiltä kotiovelle on pidempi matka
tai sitten askeleeni käyvät lyhyemmiksi
Kotona nojaan pöytään,
ravistan ajatusten kaatopaikan harteiltani
Istun kirjapinon ääreen
aloitan sytyttämällä valon
Minä tahdon
Minä tahdon olla tuuliviiri
ruostunut ja kitisevä
Tai likaiset astiat tiskipöydällä,
pyykkivuori pesukoneen päällä,
pöly kirjahyllyssä
Minä tahdon ihoni täyteen pieniä aurinkoja
ja sormenpäihini kuutamoillat
Kaikki ne asiat, jotka varmistavat,
että Käteni ovat sidotut, mutta Sydämeni lyö
Ja kun olen valmis, jätän kirjat auki,
lentoon lähteviksi;
parveilemaan huoneesta toiseen
Olen uneksinut
Olen uneksinut
kurkistavani kulissien taakse
viinahuurujen ja mustelmien ohi
Maalattujen kasvojen sisään
kasvuun ja muutokseen
sinne missä annamme itsellemme myöten
mutta
täällä on vain ikkunoita
joista hengitämme sisään ja ulos
ei
ovia
ei
mitään mihin tarttua
ja hymyilemme vain koska silloin ei voi itkeä
Luurankoja kaapissa
Muistojen luurangot seisovat
ylväinä, huojumatta.
Ojennellen käsiään taivasta kohti,
kuin vapauttajaa hakien.
Armeija meissä
Kivisellä asfaltilla marssien
kaikki ovat oman elämänsä sotilaita.
Toteuttaakseen unelmansa jotta voisivat
omia oikeuden sanoa elävänsä.
Lopussa
Pelkään paljon
En kuolemaa kuitenkaan
Kävelen taivaiden välissä
Käsissäni avaimet kaikkiin suuntiin
Puolitiessä vastassa
autius
joka huutaa kutsuaan
Johon viimeinkin uskallan vastata
