My Generation Sucks

Talo täynnä kirjaimia

Minä haluan kodin täynnä ovia,
täynnä avoimia loppuja,
rikotun hiljaisuuden

Katosta ripustettuja sanoja
kuin hirtettyjä miehiä
ja
Eteishalli runoudesta,
miten halpaa kaikki onkaan nykyisin!

Puutarhassa kaksi penkkiä ja patsas,
joka puhuu vaiettujen kieltä
Puut kasvattakoon mitättömyyden pieniä oksia,
jotka pudottavat syksyisin lakastuneet lauseet

Hidas aamu

Herään vanhojen lakanoiden kanssa
venytän yötä kohti
kompastun aamun hitauteen

Aika roikkuu ilmassa, sinun ripustamasi

En avaa verhoja naapureille
juurrun kiinni lattiaan
hipaisen sohvaa
kosketan kasvojani niin kuin sinä
ja
sinun kätesi minua varten
Yhä juurrun kiinni lattiaan

Majakka

Kävelen vielä hetken
olen tarpeeton näille ikkunoille
ja hengitettyäni ulos
voin kääntyä ja maalata seinät kirkkailla sävyillä
olla majakkana teille
väristä kuin kynttilä

Tänään

Ei enää yhtään runoa
tänään
aion murehtia pääni sekaisin
Kerään pieniä kiviä taskunpohjalle
ja hukuttaudun kuralammikkoon

Ruokalan jonossa

Ruokalan jonossa kauhistuin;
ihmiset kuin aaveita
viehättävimmät ilmeet asuvat tuntemattomien kasvoilla

Rakastan tätä epäsopua

Rakastan tätä epäsopua
koko vihani vimmalla
Oma mereni niin hukuttava
talvisin pettävää jäätä
ja keväisin
– vesilasissa pieniä laineita
He kyllä pyyhkivät pöydän,
mittaavat matkan minusta heihin,
ja takaisin
Muistuttavat:
olen aina ollut hyvä kävelemään heikoilla jäillä

Jalat maan pinnalla

Keitin teetä
muut eivät oikein osaa
tekevät liian laimeaa
tai vahvaa
Enkä toki tahdo alistua
epäkiitollisuuden synnin alle

Naapuri kolisteli
viedessään roskia
viimeyönä kuului huutoakin
mutta käänsin vain kylkeä
Minun rajojeni sisäpuolella
ei ole muuta maailmaa
sillä tiedän, että
arjessa on vaikeaa olla palvottu
ja
porraskäytävässä vallitsevat viidakon lait

Aamu

Parkkipaikka on tyhjä
samalla tavalla loppuun ammennetulta tuntuu tämäkin aamu
ovi on käynyt
postiluukku kolahtanut
ikkuna ollut auki koko yön
silti mikään ei ole lamaannuttanut kylkiluiden alla piileskelevää
vihaani
sitä, jota hellin kuin esikoista jota en koskaan saa

Yöllä olen kynsinyt ihoni rikki
aamun kanssa kilpaa punertavat jäljet todistavat minussa virtaavan
auringon
kello on soinut
puuro lämmitetty
tyynyt pudonneet lattialle
silti yhä vain soitan sotalauluani,
piirrän vihan merkit kasvoilleni

Olen ennenkin

Olen ennenkin istunut ikkunan ääreen
nojannut puista tuolia vasten
hengittänyt sydänsärkyäni hopeisin silmin

Joskus kuvittelen sinun puhuvan minulle
salaa omalta paikaltasi
kuten minä kuiskailen itselleni aamuisin
kun peilissä ovat vieraat kasvot

Ajatusten kaatopaikka

Sanoivat
“kirjoitat niin kauniisti ja ajatuksella”
mietteet sitäkin rumempia
perkaamattomia kaloja,
löyhkääviä

Viereinen tyttö ei kosketa minua
painaudun ikkunaa vasten
hän melkein putoaa mutkissa
Kuin varkain huomaan hänen olevan Kaunis

Pysäkiltä kotiovelle on pidempi matka
tai sitten askeleeni käyvät lyhyemmiksi
Kotona nojaan pöytään,
ravistan ajatusten kaatopaikan harteiltani
Istun kirjapinon ääreen
aloitan sytyttämällä valon

takaisin ylös